Kodeis­sa on hyvin­voin­tim­me ydin. Kote­ja on eri­lai­sia, jokai­sel­la oma paik­kan­sa. Kun­pa kodeis­sa oli­si yhä tilaa lap­sil­le ja nuo­ril­le, van­hem­muus oli­si arvos­tet­ta­vaa ja sil­le annet­tai­siin tuki, jot­ta kas­va­tus­työ­tä kodeis­sa jak­se­taan teh­dä. Että koto­na oli­si lap­sel­le syli, johon istah­taa. Että per­heis­sä ehdit­täi­siin olla yhdes­sä, luo­da poh­jaa luot­ta­muk­sel­le ja vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­le. Apua per­heil­le tulee olla tar­jol­la van­hem­pien jak­sa­mi­sen tuek­si sil­loin, kun he sitä tar­vit­se­vat, ei vas­ta tilan­tei­den krii­siy­tyes­sä. Mones­sa kodis­sa ele­tään yksin — omas­ta halus­ta tai ilman omaa halua. Kun­pa meil­lä jokai­sel­la oli­si tar­vit­taes­sa joku, joka tulee vie­rel­le ja kysyy, mitä sinul­le kuu­luu, ja kuuntelee.