Muu­tos­ten kesä seu­raa pojan ja iso­äi­din elä­mää iso­jen kysy­mys­ten äärellä

Kii­min­gin kir­jas­toon kokoon­tui vii­me tors­tai­na kol­mi­sen­kym­men­tä ihmis­tä, kun kii­min­ki­läi­nen Mir­ja Aat­sin­ki ker­toi jul­kis­ta­mis­ti­lai­suu­des­sa uutuus­kir­jas­taan Muu­tos­ten kesästä.

Muu­tos­ten kesä ‑romaa­nis­sa käsi­tel­lään kas­va­mi­seen ja van­he­ne­mi­seen liit­ty­viä kysy­myk­siä maan­lä­heis­ten hen­ki­lö­hah­mo­jen kaut­ta. Tari­nas­sa seu­ra­taan juu­ri perus­kou­lus­ta val­mis­tu­neen Pasin ja hänen huol­ta­jan­sa Aili-mum­mon yhtei­se­loa sekä hei­dän hen­ki­lö­koh­tai­sia edesottamuksiaan.

Aat­sin­gin mukaan suku­pol­vien väli­ses­tä kui­lus­ta puhu­taan pal­jon, mut­ta teok­sis­saan hän kir­joit­taa hyvin mie­lel­lään ikäih­mis­ten ja nuor­ten vie­rek­käin elämisestä. 

– Myös tämä tari­na muis­tut­taa sii­tä, että on ole­mas­sa monen­lai­sia ihmis­suh­tei­ta. Her­käs­sä iäs­sä ole­va Pasi oppii pal­jon iäk­kääl­tä, käy­tän­nön­lä­hei­sel­tä iso­äi­dil­tään, mut­ta oppi­mis­ta voi tapah­tua myös toi­seen suun­taan, Aat­sin­ki avaa hen­ki­lö­hah­mo­jen­sa dynamiikkaa. 

Muu­tos­ten kesä sijoit­tuu pik­ku­kau­pun­kiin, jos­sa Pasin arkeen kuu­lu­vat mopo ja kave­rit. Kesä ennen ammat­ti­kou­lun aloi­tus­ta heit­tää kui­ten­kin eteen vas­toin­käy­mi­siä: iso­äi­ti van­he­nee, ihmis­suh­teet ja ennen kaik­kea kysy­myk­set äidis­tä ja tämän puut­tu­mi­ses­ta mie­ti­tyt­tä­vät. Aili-mum­mon on aika ker­toa lap­sen­lap­sel­leen asioi­den todel­li­nen laita.

Kii­min­kiin 80-luvul­la muut­ta­nut Aat­sin­ki on teh­nyt elä­män­työn­sä opet­ta­ja­na ja kir­joit­ti ensim­mäi­sen romaa­nin­sa vas­ta eläk­keel­le jää­ty­ään. Hänen mukaan­sa var­sin­kin romaa­nin kal­tai­sen teok­sen kir­joit­ta­mi­nen sekä ennen kaik­kea ideoin­ti vaa­tii aikaa ja mie­len vapautta.

Esi­mer­kik­si kir­jan toi­nen pää­hen­ki­lö Pasi syn­tyi Aat­sin­gin mie­les­sä jo pari­kym­men­tä vuot­ta sit­ten. Hän sai kir­joi­tus­kurs­sil­la teh­tä­väk­seen kir­joit­taa muu­ta­man lius­kan ver­ran tari­naa, jon­ka pää­hen­ki­lök­si tuli sat­tu­moi­sin tei­ni-ikäi­nen nuo­ri nimel­tään Pasi. 

– Jos­tain syys­tä hän oli jää­nyt luu­haa­maan jon­ne­kin mie­le­ni peru­koil­le ja pari vuot­ta sit­ten edel­li­sen romaa­ni­ni val­mis­tut­tua pää­tin, että nyt läh­den raken­ta­maan Pasin tari­naa. Kir­jas­sa ensim­mäi­nen Pasin osuut­ta käsit­te­le­vä luku on siis siel­tä parin­kym­me­nen vuo­den takaa, Aat­sin­ki paljastaa.

Vaik­ka kir­jas­sa käsi­tel­lään pal­jon nuo­ren mie­hen arkea ja maa­il­man­ku­vaa, teos ei ole kui­ten­kaan nuo­ri­so­ro­maa­ni. Yhtä lail­la äänes­sä on iso­äi­ti Aili, joka tuo teok­seen aikui­sen näkö­kul­maa. Rajat­tua koh­de­ryh­mää teok­sel­la ei ole.

Aat­sin­gin romaa­nit ovat kaik­ki itse­näi­siä teok­sia, eikä hän kir­joi­ta jat­ko-osia tai kir­ja­sar­jo­ja, vaik­ka nii­tä­kin hänel­tä toi­si­naan kysel­lään. Uusin teos on täy­sin fik­tii­vi­nen tari­na, jos­sa ei yhtä tapah­tu­maa lukuun otta­mat­ta ole omakohtaisuutta.

– Aika­naan sisa­re­ni häis­sä kävi niin, että hää­pa­rin vas­taa­not­taes­sa vie­rai­ta sisään käve­li hie­man ujo ja arka mies. Her­mos­tuk­sis­saan mies sit­ten sanoi hää­pa­ril­le “ter­ve­tu­loa”, ja häm­men­ty­nyt sisa­re­ni vas­ta­si mie­hel­le “onnit­te­lut”. Tämä tapah­tu­ma pää­tyi myös uusim­paan kir­jaa­ni, Aat­sin­ki ker­too ja ylei­sö nauraa.

Aat­sin­ki ei yleen­sä tie­toi­ses­ti ideoi kir­jo­jen­sa hen­ki­löi­tä ja juo­ni­ku­vioi­ta vaan useim­mi­ten ne put­kah­te­le­vat mie­leen ihan itses­tään. Täl­lä het­kel­lä seu­raa­va romaa­ni-idea kui­ten­kin antaa vie­lä odottaa.

– Juu­ri nyt mie­les­sä­ni ei ole seu­raa­vaa aihet­ta tai tari­naa, mut­ta en minä pis­täi­si pahak­se­ni, vaik­ka jos­tain sel­lai­nen ilmes­tyi­si, Aat­sin­ki miet­tii. Nyt hänen arken­sa täyt­tää kui­ten­kin luku­pii­rit, käsi­työt ja hiihtäminen.

Jul­kis­ta­mis­ti­lai­suu­den jär­jes­tä­mi­ses­tä vas­ta­si tie­to- ja kir­jas­to­pal­ve­lui­den ammat­ti­tut­kin­toa suo­rit­ta­va Han­na Moi­la­nen. Kii­min­ki­läi­nen opis­ke­li­ja jär­jes­ti tapah­tu­man tut­kin­ton­sa ammat­tio­saa­mi­sen näyttönä.

– Tapah­tu­ma­tuo­tan­nos­sa tär­kein­tä on miet­tiä etu­kä­teen koh­de­ryh­mä ja tapah­tu­man tavoi­te. On huo­mioi­ta­va tilat ja asiak­kaat, esi­mer­kik­si esteet­tö­myys. Tämä oli opet­ta­vai­nen koke­mus sekä hie­no tilai­suus pääs­tä edis­tä­mään opin­to­ja samal­la, Moi­la­nen kertoo.

Moi­la­nen vas­ta­si muun muas­sa tapah­tu­man juon­ta­mi­ses­ta, suun­nit­te­lus­ta ja mark­ki­noin­nis­ta. Näy­tön suo­rit­ta­mi­sen myö­tä hän on nyt aske­leen lähem­pä­nä val­mis­tu­mis­taan kir­jas­to­vir­kai­li­jak­si ensi keväänä. 

– Olen todel­la kii­tol­li­nen, että saan opis­kel­la Kii­min­gin kir­jas­tos­sa, ja oli kun­nia suo­rit­taa näyt­tö Mir­jan kir­jan jul­kis­ta­mis­ti­lai­suu­des­sa. Tämä on avan­nut ovia moniin mah­dol­li­suuk­siin, Moi­la­nen hehkuttaa.

Kii­min­gin kir­jas­tos­sa jär­jes­te­tys­sä jul­kis­ta­mis­ti­lai­suu­des­sa musii­kis­ta vas­ta­si­vat Jou­ni Kok­ko­nie­mi ja Sami Pel­ko­nen.

Mir­ja Aat­sin­gin aiem­pia teok­sia ovat Asun­to kou­lun ylä­ker­ras­sa, Hil­jais­ten piho­jen kylä, Pit­kät vuo­det ja Kau­ka­na omat rannat.