Kii­min­gin Pason­tiel­lä tal­koil­tiin perin­tei­seen mal­liin, kun naa­pu­rus­to kokoon­tui teke­mään yhdes­sä hei­niä sei­päil­le – “Kyl­lä tämä muis­to­ja tuo mieleen”

Pason­tiel­lä Kii­min­gis­sä jär­jes­tet­tiin lau­an­tai­na tal­koot van­han­kan­san mal­liin, kun naa­pu­rus­to kokoon­tui teke­mään yhdes­sä hei­niä sei­päil­le. Yli kym­men­hen­ki­nen tal­koo­vä­ki ei tur­hia aikail­lut, sil­lä kyl­ve­tyt ja nii­te­tyt hei­nät oli­vat sei­päil­lä jo kym­me­nes­sä minuu­tis­sa. Sen jäl­keen juo­tiin koti­kal­jat ja kah­vit sekä her­ku­tel­tiin voi­lei­vil­lä ja dallaspullilla.

Tem­pauk­sen jär­jes­ti­vät Ran­ta­kos­ke­lan tilan asuk­kaat ja pel­lon omis­ta­jat Arto Kes­ki­ta­lo ja Sari Kos­ke­la-Kes­ki­ta­lo.

– Ihan ajan­ku­luk­si pää­tim­me pis­tää tal­koot pys­tyyn, jot­ta pää­si­sim­me naa­pu­rei­den kans­sa viet­tä­mään aikaa ja tou­hua­maan poru­kal­la. Yhtei­söl­li­syy­den lisää­mi­nen on täs­sä se kaik­kein tär­kein jut­tu, tilan isän­tä Arto Kes­ki­ta­lo kertoo.

Tila on kii­min­ki­läis­syn­tyi­sen Sari Kos­ke­la-Kes­ki­ta­lon isän koti­paik­ka. Hän on teh­nyt hei­niä sei­päil­le ennen­kin, myös täl­lä samai­sel­la pellolla.

– On sii­tä var­maan 45 vuot­ta aikaa, mut­ta joka kesä sitä sil­loin teh­tiin, sekä tääl­lä että mum­mo­las­sa Yli­kii­min­gis­sä. Se oli sel­lais­ta koko kylän yhteis­tä teke­mis­tä. Mei­dän las­ten teh­tä­vä oli eri­tyi­ses­ti hei­nän pol­ke­mi­nen ja kovas­ti sitä saa­tiin­kin pol­kea, Sari muistelee.

– Ja sen jäl­keen men­tiin itkun kans­sa sau­naan, kun hei­nät oli­vat pis­tel­leet haa­vo­ja jal­koi­hin, Arto lisää ja naurahtaa.

Tal­koi­siin on saa­pu­nut naa­pu­rei­ta aina­kin tusi­nan ver­ran, eikä suu­rin osa näy­tä ole­van hei­nän­teos­sa ensim­mäis­tä ker­taa, lukuun otta­mat­ta Kes­ki­ta­lo­jen 3‑vuotiasta las­ten­las­ta Luu­kas Kes­ki­ta­loa. Pojal­la on sil­ti tal­koo­hen­ki kun­nos­sa ja hän osal­lis­tuu ahke­ras­ti omal­la tavallaan.

– Kyl­lä tämä muis­to­ja tuo mie­leen. Aina se on niin ollut, että hiki hit­saa par­hai­ten yhteen, kom­men­toi naa­pu­rus­tos­ta pai­kal­le saa­pu­nut Eija Tuo­maa­la.

Isän­tä­vä­ki aikoo pitää hei­nän kui­vu­mas­sa vii­kos­ta kah­teen, min­kä jäl­keen ne mene­vät nii­tä tar­vit­se­vil­le. Rahan takia tätä ei teh­dä, paris­kun­ta painottaa.

– Sipo­lan Eero, maa­ta­lon isän­tä tuos­ta naa­pu­ris­ta, oli myös kave­ri­na tätä jär­jes­tä­mäs­sä. Hän osa­si ker­toa, ettei ole vie­lä ollut sel­lais­ta vuot­ta, kun joku ei oli­si tul­lut kysy­mään nime­no­maan sei­pääl­lä kui­vat­tua hei­nää, Kes­ki­ta­lo kertoo.

Tal­koi­le­maan tul­lut Sami Luh­taan­mä­ki saat­tai­si myös kek­siä hei­näl­le käyttöä.

– Ei muu­ta kuin trai­le­ri täy­teen ja Oulun­sa­loon tyt­tä­ren hevo­sel­le hei­näk­si, Luh­taan­mä­ki esit­tää. Hänen mie­les­tään Pason­tien hei­nä­tal­koot oli­vat haus­ka idea, joka sopi jo muu­ten hyvin yhtei­söl­li­sen naa­pu­rus­ton yhtei­sek­si aktiviteetiksi.

Ran­ta­kos­ke­lan isän­tä­väen mie­les­tä tal­koo­päi­vä oli var­sin onnis­tu­nut, ja hei­nät­kin saa­tiin teh­tyä juu­ri ennen lyhy­käis­tä sade­kuu­roa. Arto Kes­ki­ta­lo uskoo, että vas­taa­vil­le tal­koil­le voi­si olla paik­ka myös seu­raa­va­na kesänä.

– Ollaan me aiem­min­kin vai­mon kans­sa oltu esi­mer­kik­si yhdis­tys­toi­min­nas­sa muka­na, mut­ta täl­lä ker­taa pää­tim­me jär­jes­tää jotain täl­lais­ta eri­lais­ta, ihan vain kokeek­si. Se kan­nat­ti, Arto Kes­ki­ta­lo tuumaa.

Ja mikä­pä oli­si­kaan parem­pi paik­ka perin­tei­sil­le hei­nä­tal­koil­le kuin Kii­min­gin Pason­tie, joka toi­mii myös viral­li­se­na museo- ja kult­tuu­ri­tie­nä. Sitä pide­tään kult­tuu­ri­his­to­rial­li­ses­ti arvok­kaa­na mai­se­ma­reit­ti­nä, joka kuvas­taa Kii­min­ki­jo­ki­var­ren perin­teis­tä joki­var­si­mil­jöö­tä. Myös Pason­tien asuk­kaat toi­vo­vat, että vas­taa­van­lai­sia yhtei­söl­li­siä tem­pauk­sia jär­jes­te­tään naa­pu­rus­tos­sa jatkossakin.

Hei­nän­teon his­to­rias­ta. Sii­hen aikaan, kun suu­rin osa suo­ma­lai­sis­ta sai vie­lä elan­ton­sa maa­ta­lou­des­ta, hei­nän­te­ko oli yksi vuo­den tär­keim­mis­tä tapah­tu­mis­ta. Ennen koneel­lis­tu­mis­ta hei­nä nii­tet­tiin vii­kat­teel­la, kui­vat­tiin eri­lai­sil­la mene­tel­mil­lä ja kerät­tiin tal­ven rehuk­si kar­jal­le. Työ oli ras­kas­ta ja vaa­ti koko per­heen sekä usein myös naa­pu­rei­den osal­lis­tu­mis­ta talkoisiin.

Hei­nä­sei­päät mai­nit­tiin suo­ma­lai­sis­sa maa­ta­lous­op­pais­sa ensim­mäi­sen ker­ran 1880-luvul­la, jol­loin ne alkoi­vat vähi­tel­len yleis­tyä Suo­mes­sa. Tätä ennen hei­nää kui­vat­tiin muun muas­sa haasioil­la eli pie­lek­sil­lä, hei­nä­suo­vis­sa ja sau­roil­la. Hei­nä­sei­päi­den käyt­tö laa­je­ni koko maa­han 1920-luvulla.

Hei­nä­töi­den koneel­lis­tu­mi­nen alkoi Suo­mes­sa 1900-luvun vaih­tees­sa, kun hevos­ve­toi­set niit­to­ko­neet alkoi­vat yleis­tyä. Hei­nä­sei­päät jäi­vät vähi­tel­len pois käy­tös­tä 1980-luvun alus­ta läh­tien. Nykyi­sin kui­va­hei­nä kor­ja­taan pää­osin paa­laa­mal­la, ja suu­ri osa kar­jan rehus­ta teh­dään säilörehuksi.