Han­ki­kan­toa ja jää­puik­ko­jen syön­tiä

Lap­suu­den hiih­to­lo­mal­la pais­toi aina aurin­ko. Yöpak­kas­ta oli kui­ten­kin niin rap­sa­kas­ti, että aamus­ta pää­si kan­to­han­gil­le. Paras­ta oli jos han­ki oli niin kan­ta­vaa, että ei tar­vin­nut edes suk­sia. Sil­loin saat­toi juok­sen­nel­la paik­koi­hin, joi­hin ei muil­la keleil­lä ollut edes mene­mis­tä.

Päi­väl­lä aurin­ko läm­mit­ti muka­vas­ti. Lep­poi­san hiih­to­len­kin tauol­la saat­toi nojail­la ladon­sei­nään, sul­kea sil­män­sä, kuun­nel­la tali­ti­tint­tien lau­lua ja läm­mi­tel­lä aurin­gon kirk­kau­des­sa. Evääk­si syö­tiin suus­sa iha­nas­ti nars­ku­via jää­puik­ko­ja.

Illal­la kun pala­si kave­rin luo­ta kotiin met­sän läpi itse­teh­tyä latua pit­kin, kiris­ty­vä pak­ka­nen pis­ti vauh­tia mat­kaan. Ilta­pa­lak­si oli suur­ta herk­kua, juus­to­pääl­lys­tei­siä näk­ki­lei­piä, joi­ta sai kas­tel­la kaa­kao­ku­pis­sa.

Jos­kus on tul­lut mie­leen, että aika on kul­lan­nut nuo­kin lap­suus­muis­tot aika suu­ril­la ker­toi­mil­la. Vii­me vii­kon­vaih­de oli kui­ten­kin aina­kin ilmo­jen puo­les­ta täs­mäl­leen lap­suu­den hiih­to­lo­ma­viik­ko­jen kal­tai­nen. Aurin­ko kis­koi ihmi­set ulos liik­ku­maan vih­lai­se­van kau­niis­sa viti­val­koi­sis­sa lumi­mai­se­mis­sa. Itse etsiy­dyin lap­suus­lo­mien tyy­liin paik­koi­hin, joi­hin ei kesä­kei­leil­lä ole pää­syä. Han­ki­kan­toa ei vie­lä ollut, mut­ta moot­to­ri­kel­kan jäl­kiä, koi­ra­nul­koi­lu­tus­pol­ku­ja ja eläin­ten reit­te­jä on ojat, met­sät, pel­lot ja ran­nat täyn­nä. Puhu­mat­ta­kaan tie­tys­ti val­miis­ta hiih­to­la­duis­ta, joi­ta on tar­jol­la kii­tet­tä­väs­ti. Täl­lä ker­taa tuli tutus­tut­tua kävel­len ran­taan, joka kesäl­lä kas­vaa ihmi­sen mit­tais­ta rää­seik­köä.

Tämän päi­vän lomai­le­val­le kou­lu­lai­sel­le on tar­jol­la monen­lais­ta ohjel­maa, joten ehdo­tus han­ki­kan­to­kä­ve­lys­tä on kuin tuu­lah­dus museos­ta. Ehdo­tan sitä sil­ti. Hyvää lomaa!

Tui­ja Jär­ve­lä-Uusi­ta­lo