Luet­ko sinä? -teks­ti: Vai­ku­ta, nyt tai ei kos­kaan!

Sii­ri Eno­ran­nan kir­joit­ta­ma novel­li Foto­syn­tee­si ker­too polark­kien ja kruu­nu­jen väli­ses­tä yhteyt­tä­mi­ses­tä sekä polark­kien elä­mäs­tä. Luon­nos­sa tapah­tu­va foto­syn­tee­si on viher­kas­veis­sa tapah­tu­vaa yhteyt­tä­mis­tä ja novel­lis­sa sitä pide­tään­kin polark­kien ja kruu­nu­jen väli­se­nä foto­syn­tee­si­nä, joka ei tosin tapah­du viher­kas­veis­sa saa­ti­ka aurin­gon avul­la. Polar­keil­la on aivoi­hin saak­ka upo­te­tut kruu­nut, joi­den kaut­ta he saa­vat ener­gi­aa, niin kuin viher­kas­vi­kin sai­si aurin­gon avul­la.

Novel­lin maa­il­ma on tule­vai­suu­des­sa. Siel­lä ele­tään suur­kau­pun­gis­sa, jos­sa kul­kee lei­ju­via rai­tio­vau­nu­ja ja holo­gram­me­ja. Foto­syn­tee­si-novel­liss­sa kuva­taan kau­pun­kia, jos­sa pää­hen­ki­löt asu­vat, eli paik­kaa jos­sa polar­kit ja hei­dän lem­mik­kin­sä viet­tä­vät päi­vi­ään. Kau­pun­gin ulko­puo­lel­la, jou­to­maan rajal­la on nano­ro­bot­tien eli­nym­pä­ris­tö, jos­ta syn­tyy hii­li­diok­si­di­pil­viä tai­vaal­le, polark­kien maa­il­maan.

Tari­nas­sa esiin­tyy kak­si pää­hen­ki­löä ja muu­ta­ma sivu­hen­ki­lö. Pää­hen­ki­löi­den nimet ovat Jin ja Kay. Kos­ka novel­lin tari­nas­sa ele­tään tule­vai­suu­des­sa, eikä sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jä pitäi­si enää olla ole­mas­sa­kaan, nimet ovat suku­puo­li­neut­raa­le­ja japa­ni­lai­sia nimiä. Mui­den­kin tari­nas­sa esiin­ty­vien hen­ki­löi­den nimet ovat suku­puo­li­neut­raa­le­ja, kuten esi­mer­kik­si Bao, joka on Jinin ystä­vä. Jinil­lä ja Baol­la ja yli­pää­tään jokai­sel­la polar­kil­la on lem­mi­kit. Jinin lem­mik­ki onkin tari­nan toi­nen pää­hen­ki­lö; Kay. Baon lem­mi­kin nimeä ei ker­ro­ta, mut­ta ilmi kä, että jokai­sel­la polar­kil­la on lem­mik­ki, jol­la on vel­vol­li­suus pal­vel­la, suo­jel­la ja kuun­nel­la omaa polark­ki­aan, sekä olla aina pai­kal­la kun omis­ta­ja tar­vit­see apua.

Tari­na ker­too polark­kien ja hei­dän lem­mik­kien­sä väli­ses­tä elä­mäs­tä. Lem­mi­kit, kuten esi­mer­kik­si Kay, vas­tus­ta­vat polark­kien ahnet­ta elä­män­tyy­liä ja toi­voi­si­vat­kin kruu­nu­jen poi­sot­toa. Polar­kit elä­vät kruu­nu­jen­sa avul­la hyvis­sä muis­tois­sa, mikä sit­ten tuot­taa hii­li­diok­si­di­pääs­tö­jä ja purp­pu­ra­pil­vet kas­va­vat ja tule­vat piak­koin hait­ta­maan polark­kien­kin elä­mää. Polar­kit eivät tätä usko, mut­ta lem­mi­kit tie­tä­vät sen koko ajan. Tari­nas­sa lem­mi­kit yrit­tä­vät vas­tus­taa maa­il­man tuhou­tu­mis­ta ja maa­il­man tekey­ty­mis­tä huo­nok­si ja elin­kel­vot­to­mak­si pai­kak­si. Lopus­sa lem­mi­kit ehkä saat­ta­vat onnis­tua tavoit­tees­saan puhut­te­le­mal­la omis­ta­ji­aan — polar­ke­ja — maa­il­man ehkä tule­vas­ta tuhou­tu­mi­ses­ta.

Novel­lin luke­mi­nen oli luku­ko­ke­muk­se­na mie­len­kiin­toi­nen ja se pani poh­dis­ke­le­maan, kuin­ka maa­il­mas­ta on tulos­sa oikeas­ti kama­la paik­ka ja kuin­ka se tuhou­tuu pel­käs­tään ihmis­ten ahneu­den takia. Ihmis­ten elä­män­tyy­li — saa­da kaik­ki mitä halu­aa, ajat­te­le­mat­ta mui­ta tai muu­ta eli­nym­pä­ris­töä — on vää­ris­ty­nyt ja huo­no. Ihmis­ten yksiu­lot­tei­sen ja itse­kes­kei­sen ajat­te­lun takia hii­li­diok­si­di­pääs­tö­jä syn­tyy ja maa­pal­lon ilmas­to pik­ku­hil­jaa tuhou­tuu.

Tari­nan maa­il­man yhteys nyky­het­keen on kuvat­tu kir­joi­tuk­ses­sa joten­kin nega­tii­vi­se­na. Sii­nä puhu­taan, kuin­ka van­ha kan­sa on tuhon­nut maa­il­man ja he saa­vat siel­lä tule­vai­suu­des­sa teh­tyä sii­tä parem­man pai­kan. Vaik­ka tosin onhan se osit­tain tot­ta. Suu­rin osa ihmi­sis­tä ei vielä(kään) tajua kuin­ka tämä maa­il­ma tuhou­tuu, jos asial­le ei teh­dä mitään. Ilmas­ton­muu­tos on jo muu­ta­mien kym­me­nien vuo­sien pääs­tä läs­nä joka päi­väi­ses­sä elä­mäs­säm­me. Tari­nas­sa kuva­taan hyvin sitä, min­kä­lai­nen täs­tä maa­il­mas­ta tule­vai­suu­des­sa on tulos­sa, jos nyky­het­kes­sä ei vai­ku­te­ta. Ehkä tari­na on jon­kin­lai­se­na ope­tuk­se­na sen luki­joil­le, että maa­il­mas­ta ja ympä­ris­tös­tä on pidet­tä­vä hyvää huol­ta.

Anna-Lot­ta Hämä­läi­nen

Yli­kii­min­gin kou­lu