Luet­ko sinä? -teks­ti: Paluu tule­vai­suu­teen

“Men­nei­syys on tur­val­li­sem­pi paik­ka kuin nyky­het­ki…” Jokai­nen on var­mas­ti kuul­lut ilmas­ton­muu­tok­ses­ta ja poh­ti­nut onko huo­le­nai­he tosi­aan niin suu­ri. Sii­ri Eno­ran­nan kir­joit­ta­ma novel­li Foto­syn­tee­si on mukaan­sa tem­paa­va ja aja­tuk­sia herät­tä­vä novel­li. Jokai­sel­ta luku­ker­ral­ta löy­tää jon­kun uuden pie­nen vih­jeen, joka saat­taa muut­taa koko näke­myk­sen novel­lis­ta.

Polark­ki Jin ja hänen lem­mik­kin­sä Kay asus­te­le­vat tule­vai­suu­den kau­pun­gis­sa. Kau­pun­gis­sa, joka muis­tut­taa jol­lain tapaa nykyis­tä maa­tam­me. Polar­kit, jot­ka todel­li­suu­den koh­taa­mi­seen sijaan pake­ne­vat muis­toi­hin­sa, ovat lem­mik­kien ylä­puo­lel­la ja pys­ty­vät “hal­lit­se­maan” lem­mik­kien aja­tuk­sia syöt­tä­mäl­lä heil­le epäi­lyt­tä­viä hel­miä, joi­den vai­ku­tuk­ses­ta lem­mik­kien näkö­ky­ky ja aja­tuk­sen­kul­ku sume­ne­vat.

Jin sekä muut polar­kit ovat ensi­lu­ke­man perus­teel­la tie­tä­mät­tö­miä hii­li­diok­si­di­pil­vis­tä, jot­ka uhkaa­vat peit­tää kau­pun­gin. Mut­ta tar­kem­min syven­nyt­tyä­ni novel­liin tuli olo, että polar­kit ovat täy­sin tie­toi­sia hii­li­diok­si­di­pil­vien vaa­ral­li­suu­des­ta ja Jin uskoo isän­sä sano­maan, että pil­vien vält­tä­mi­seen kek­si­tään kei­no. Lem­mi­kit taas ovat täy­sin tie­toi­sia todel­li­suu­des­ta ja yrit­tä­vät­kin ker­toa polar­keil­le kuin­ka hei­dän kruu­nun­sa vetä­vät hii­li­diok­si­di­pil­viä puo­leen­sa, mut­ta tun­tuu, että polar­kit eivät edes halua ymmär­tää lem­mik­ke­jän­sä.

Kay tapaa mat­kal­laan toi­sen lem­mi­kin, joka saa hänet ajat­te­le­maan halu­aa­ko hän oikeas­ti elää tämän­lais­ta elä­mää. Lop­pu­jen lopuk­si lem­mi­kit, joil­le on 7-vuo­ti­aas­ta asti ope­tet­tu polark­kien kun­nioit­ta­mis­ta, ovat niin pet­ty­nei­tä polark­kien itsek­kyy­teen, että lem­mi­kit rupea­vat vas­ta­rin­taan. Lem­mi­kit otta­vat kruu­nut polar­keil­taan ja rik­ko­vat ne. Tapah­tu­man jäl­keen sel­vi­ää, että kaik­ki lem­mi­kit ovat teh­neet sen samaan aikaan.

Novel­li antoi pal­jon tilaa omal­le ajat­te­lul­le ja teks­ti ei pal­jas­ta­nut lähes­kään kaik­kea, vaan omil­la aja­tuk­sil­la pys­tyi pal­jon­kin täyt­tä­mään tyh­jiä auk­ko­ja. Myös tie­tyt lausah­duk­set pal­jas­ti­vat pal­jon hen­ki­löi­den per­soo­nal­li­suu­des­ta. Novel­lin tapah­tu­mia käsi­tel­lään kah­des­ta eri näkö­kul­mas­ta, Jinin sekä hänen lem­mik­kin­sä Kayn. Kayn näkö­kul­ma ava­si tari­naa pal­jon ja ymmär­ret­tä­vyys para­ni, sil­lä ensim­mäi­nen luku oli hie­man epä­sel­vä.

“Eikö sinua siis hait­taa, jos muut tuhou­tu­vat, kun­han sinä sel­viät?” Jinin sekä mui­den polark­kien itsek­kyys rupe­si näky­mään kun­nol­la vas­ta osan kol­me aika­na, jol­loin Jinin mie­les­tä mitään pahaa ei voi tapah­tua, kos­ka hänel­le on sanot­tu niin. Jinin luon­ne viit­taa pal­jon­kin nyky­ajan ihmi­siin, sil­lä jos asias­ta ei ole ennen­kään tar­vin­nut huo­leh­tia, niin mik­si nyt­kään?

Ilmas­ton­muu­tos oli saa­tu mie­les­tä­ni hyvin novel­liin ja se ei ollut lii­an sel­keäs­ti esil­lä. Lop­pu oli myös aja­tuk­sia herät­tä­vä ja omal­la taval­laan hyvä, sil­lä jokai­sel­le var­mas­ti muo­dos­tuu jon­kin­lai­nen mie­li­pi­de sii­tä, miten lopun jäl­keen käy. Foto­syn­tee­si-novel­lin myö­tä alkaa itse myös miet­ti­mään, mitä tule­vai­suu­des­sa oikeas­ti halu­aa näh­dä, ja novel­lin luke­mi­sen jäl­keen jokai­sel­le muo­dos­tuu pie­nien vih­jei­den kaut­ta täy­sin eri­lai­nen tari­na.

San­ni Tii­ro, Kui­va­nie­men kou­lu