Luet­ko sinä? –teks­ti: Pakoon nyky­het­keä

Olet­ko kos­kaan miet­ti­nyt mitä voi­si tapah­tua, jos ilmas­ton­muu­tok­seen ei puu­tu­ta? Olet var­mas­ti jos­kus miet­ti­nyt, mil­tä tule­vai­suus näyt­tää, ja miten ilmas­ton­muu­tos voi­tai­siin pysäyt­tää. Juu­ri sen takia Sii­ri Eno­ran­ta on valin­nut novel­lil­leen hyvin ajan­koh­tai­sen aiheen: ilmas­ton­muu­tok­sen. Ilmas­ton­muu­tos nimit­täin kiin­nos­taa sekä nuo­ria että van­hem­pia­kin, kos­ka kysees­sä on kui­ten­kin nuor­ten tule­vai­suu­den eli­nym­pä­ris­tö. Sii­ri onkin ker­to­nut, ettei halua mää­ri­tel­lä ryh­mää kenel­le kir­joit­taa. Novel­lin Foto­syn­tee­si voi siis lukea van­hem­mat­kin ihmi­set, mut­ta teks­ti ja tämä arvos­te­lu on kir­joi­tet­tu Luet­ko sinä? -kam­pan­jaa var­ten. Kam­pan­ja on mie­les­tä­ni hyvä tapa saa­da nuo­ret luke­maan, kos­ka novel­leis­sa on nuo­ria kiin­nos­ta­via aihei­ta. Esi­mer­kik­si vii­me vuon­na aihee­na oli pelaa­mi­nen.

Novel­lis­sa ker­ro­taan polar­keis­ta ja lem­mi­keis­tä, jot­ka elä­vät vaa­ral­li­ses­sa ja epä­luo­tet­ta­vas­sa nyky­het­kes­sä. Alus­ta asti tulee sel­väk­si, että puhu­taan tule­vai­suu­des­ta: “Holo­gram­mit ja lei­ju­vat rai­tio­vau­nut vilah­te­li­vat ohi.” Teks­tis­sä myös mai­ni­taan mitä edel­li­sel­le maa­il­mal­le on tapah­tu­nut. Ihmi­set pila­si­vat sen. Tah­dom­me­ko, että näin käy myös oikeas­ti?

Teks­tis­tä on hie­man haas­ta­va löy­tää yksit­täis­tä pää­hen­ki­löä, kos­ka ker­to­ja vaih­tuu kah­den hen­ki­lön kes­ken. Pää­hen­ki­löi­tä ovat kui­ten­kin Kay ja Jin. Jin on polark­ki. Polar­kit ovat sama­ta­pai­sia kuin nyky­ajan kunin­kaat. Lem­mi­kit muis­tut­ta­vat ala­mai­sia, jot­ka tot­te­le­vat kysee­na­lais­ta­mat­ta kunin­gas­ta. Kay on lem­mik­ki, jon­ka Jin on saa­nut täyt­täes­sään seit­se­män. Sil­loin polar­kit yleen­sä saa­vat lem­mik­kin­sä.

Jinil­lä kuten muil­la­kin polar­keil­la on kyky kat­soa muis­to­ja kas­vi­mai­sen kruu­nun­sa avul­la. Jos et omis­ta kruu­nua, et voi kat­soa muis­to­ja. Se on mie­les­tä­ni epä­rei­lua lem­mik­ke­jä koh­taan, kos­ka ketään ei saa syr­jiä. Lem­mi­kit eivät voi kat­soa muis­to­ja, joten he aut­ta­vat polark­ke­ja kai­kes­sa. Lem­mik­kien täy­tyy olla aina val­mii­ta aut­ta­maan ja huo­leh­ti­maan. Sel­lai­nen on maa­il­ma­jär­jes­tys, eikä sitä saa kysee­na­lais­taa. Lem­mi­kit kui­ten­kin salaa­vat polar­keil­ta jotain. He kokoon­tu­vat Muis­ton­siep­paa­jan aukiol­le joka kol­man­nel­la jak­sol­la ja suun­nit­te­le­vat kapi­naa polark­ke­ja vas­taan, jol­loin maa­il­maan­jär­jes­tys meni­si uusik­si.

Jinin mie­les­tä men­nei­syys on tur­val­li­sem­pi paik­ka kuin nyky­het­ki, min­kä takia hän kat­se­lee usein muis­to­jaan. Muis­to­jen kat­so­mi­sel­la on kui­ten­kin huo­no puo­li. Kruu­nut ovat alka­neet vetää puo­leen­sa purp­pu­rai­sia hii­li­diok­si­di­pil­viä, ja muis­tois­sa pysyes­sään polar­kit unoh­ta­vat tämän nyky­het­keä vai­vaa­van ongel­man. Se ei tun­nu polark­ke­ja kiin­nos­ta­van, vaan he pysy­vät tur­val­li­sis­sa muis­tois­saan.

Aina kun Kay ottaa pil­vet puheek­si Jin vas­taa hänel­le: “Isä lupa­si, että nii­den vält­tä­mi­seen kek­si­tään kei­no, ennen kuin ne käy­vät meil­le vaa­ral­li­sik­si.” Mie­les­tä­ni tuo lause kuu­los­taa samal­ta, kun puhu­taan ilmas­ton­muu­tok­ses­ta: “Kyl­lä sit­ten jos­kus kek­si­tään kei­no, miten sen voi pysäyt­tää.” Mut­ta mitään ei kui­ten­kaan kek­si­tä, vaan ihmi­set ros­kaa­vat ja saas­tut­ta­vat vie­lä­kin. Tie­ten­kin nyky­ään teh­dään myös hyviä pää­tök­siä: koko ajan pyri­tään kier­rät­tä­mään ja väl­te­tään muo­vi­ros­kia, mut­ta pal­jon on vie­lä teh­tä­vis­sä. Mie­ti siis, mitä sinä voi­sit teh­dä luon­non hyväk­si. Hei­tät­kö kark­ki­pa­pe­rin kou­lun pihal­le, vai lai­tat­ko sen tas­kuusi ja viet ros­kiin? Mie­les­tä­ni novel­lin teks­ti herät­tää onnis­tu­nees­ti luki­jan miet­ti­mään omia teko­jaan. Sil­lä halu­aa­han meis­tä jokai­nen elää tur­val­li­ses­sa maa­il­mas­sa.

Oli­via Hei­ni­kos­ki, Kui­va­nie­men kou­lu