Luet­ko sinä? -teks­ti: Lem­mik­kien kapi­na

”Talu­ta minua.” Täl­lä lauseel­la alkaa tämä tule­vai­suu­den dys­to­pias­ta ker­to­va novel­li. Maa­pal­lo on tuhot­tu ihmis­ten toi­mes­ta, ja kruu­nut pääs­sä kul­ke­vat polar­kit talut­ta­vat ihmis­ten näköi­siä lem­mik­ke­jä ja syöt­tä­vät näil­le hel­miä, jot­ka saa­vat lem­mi­kit tot­te­le­maan omis­ta­ji­aan.

Nuor­ten kir­jai­li­ja Sii­ri Eno­ran­nan novel­li on osa “Luet­ko sinä”- kam­pan­jaa. Novel­lin kaik­ki osat on jul­kais­tu Ran­ta­poh­ja- nimi­ses­sä leh­des­sä. Novel­li sijoit­tuu tule­vai­suu­teen maa­pal­lol­le, jota asut­ta­vat polar­kit. Polar­kit ovat maa­pal­lon uusi joh­ta­va kan­sa, joka on asut­ta­nut ihmis­ten kuor­mit­ta­man maa­pal­lon. Polark­kien kek­sin­tö, kruu­nu, on pää­hän lai­tet­ta­va lai­te, joka kerää ener­gian­sa yhteyt­tä­mi­ses­tä. Kruu­nun avul­la käyt­tä­jä pys­tyy mene­mään tut­ki­maan muis­to­ja, samal­la kun fyy­si­nen keho on vie­lä nyky­ajas­sa. Polar­keil­la on ihmis­ten kal­tai­sia lem­mik­ke­jä, joi­ta polar­kit orjuut­ta­vat ja joi­den pitää aut­taa polark­ke­ja aina kun polar­kit vaa­ti­vat. Tari­nan pää­hen­ki­lö­nä toi­mii Jin nimi­nen nuo­ri polark­ki, joka omis­taa lem­mi­kin nimel­tä Kay. Jinin ja Kayn suh­de on aluk­si niin kuin kenen tahan­sa isän­nän ja lem­mi­kin, mut­ta lop­puun päin men­nes­sä Kay on täy­sin eri hen­ki­lö kuin teks­tin alus­sa ja hän alkaa kapi­noi­maan Jiniä vas­taan.

Novel­li voi olla vähän vai­keas­ti ymmär­ret­tä­vis­sä, mut­ta kun sen on pari ker­taa luke­nut, alkaa juo­ni ja tee­ma aue­ta. Teks­tin kes­kei­se­nä asia­na on ilmas­ton­muu­tos ja sen seu­rauk­set tule­vai­suu­des­sa. Uskon, että ilmas­ton­muu­tos on sen takia kes­kei­se­nä aihee­na, kos­ka se on täl­lä het­kel­lä puhut­tu aihe ja jokai­sen ihmi­sen pitäi­si ottaa kan­taa sii­hen. Kayn enti­nen koti­paik­ka tuhou­tui ilmas­to­muu­tok­ses­ta aiheu­tu­nei­den hii­li­diok­si­di­pil­vien takia, ja polar­kit pake­ne­vat muis­toi­hin nyky­ajan saas­tu­nees­ta ja epä­luo­tet­ta­vas­ta ympä­ris­tös­tä. Maas­sa lei­jai­lee synk­kiä, purp­pu­ran väri­siä pil­viä. Polar­kit eivät ole kiin­nos­tu­nei­ta niis­tä, mut­ta lem­mi­kit tie­tä­vät, että niis­tä seu­raa jotain. Tämä var­maan ker­too sitä, kuin­ka oikean elä­män

suur­val­lat pimit­tä­vät omien mai­den kan­sa­lai­sil­ta tie­toa sodis­ta, ja uhkis­ta. Myös lem­mik­kien huo­no koh­te­lu tulee teks­tis­sä esil­le. Polar­kit pitä­vät lem­mik­ke­jä aivan aivot­to­mi­na otuk­si­na ja, jos ne yrit­tä­vät jotain kiel­let­tyä, niil­le syö­te­tään hel­miä. Lopus­ta kui­ten­kin huo­maa, kuin­ka lem­mi­kit alka­vat nouse­maan polark­ke­ja vas­taan.

Luku­ko­ke­muk­se­na teks­ti oli ihan toi­mi­va. Vaik­ka en itse novel­lil­le syt­ty­nyt, uskon sil­ti, että moni naut­tii sii­tä ja pitää sitä yhte­nä suo­si­keis­taan. Tari­na­na se jää aika pal­jon se vii­me vuo­den “Näkymätön”-novellin var­joon. Vaik­ka hen­ki­lö­hah­mot ja taus­ta­ta­ri­na oli­vat mie­len­kiin­toi­sia, ei se sil­ti­kään ole par­haim­pien luke­mie­ni novel­lien jou­kos­sa. Se jät­tää kyl­lä yhden polt­ta­van kysy­myk­sen esil­le. Voi­si­ko oikean elä­män maa­pal­lol­le tapah­tua samal­la lail­la?

Frans Tolo­nen 8B
Kui­va­nie­men kou­lu