Jyr­kän tör­män ja jalo­jen män­ty­jen suo­jaa­ma

Kii­min­ki­joen ran­nal­la, Hau­ki­pu­taan urhei­lu­ken­tän taka­na on pie­ni ran­ta. Ran­ta ei ole viral­li­nen uima­ran­ta, mut­ta sitä kut­su­taan Ken­tän ran­nak­si vie­rei­sen urhei­lu­ken­tän mukaan.

Jyr­kän tör­män ja jalo­jen män­ty­jen suo­jaa­ma Ken­tän ran­ta on kuin oma maa­il­man­sa. Ran­taan joh­taa hiek­kai­nen rin­ne alas tör­mää, ja aiko­jen saa­tos­sa maa­ta ja suu­ria kiviä on vyö­ry­nyt alas pal­jas­taen pui­den juu­ria. Suu­ret kivet ovat aset­tu­neet tuke­vas­ti hiek­kaan veden­ra­jaan.

Vesi ran­nas­sa syve­nee nopeas­ti. Jo vii­den harp­pauk­sen pääs­sä ran­nas­ta on niin syvää, että 14-vuo­ti­aan ihmi­se­na­lun jalat eivät hel­pos­ti kos­ke­ta kivis­tä poh­jaa. Mel­ko lähel­lä ran­taa veden alla on myös beto­ni­nen laat­ta, jon­ka his­to­ri­aa ei tie­de­tä.

Toi­sel­la puo­lel­la jokea Hau­ki­pu­taan sil­lan vie­res­sä on Vans­kun ran­ta, jos­ta hel­tei­si­nä kesä­päi­vi­nä kan­tau­tuu leik­ki­sää huu­toa rau­hai­sal­le Ken­tän ran­nal­le. Istues­sa ran­ta­ki­vel­lä kesäil­lan aurin­gos­sa kim­mel­tä­vän joen äärel­lä voi todel­la tun­tea kesän.

Kotoa­ni Ken­tän ran­taan on vii­den minuu­tin pyö­räi­ly­mat­ka, ja ystä­vä­ni asuu rei­tin var­rel­la. Kesän jokai­se­na päi­vä­nä pukeu­dun uima­pu­kuu­ni ja hei­tän pyyh­keen har­tioil­le­ni. Ilman ken­kiä pyö­räi­len koh­ti ran­taa ja ystä­vä­ni liit­tyy seu­raa­ni mat­kal­la. Oikai­sem­me tör­män lael­le joh­ta­van pie­nen kint­tu­po­lun kaut­ta ja jätäm­me pyö­rät nojaa­maan pui­ta vas­ten. Var­pai­den väliin tart­tuu hiek­kaa, kun juok­sem­me alas hiek­kais­ta rin­net­tä.

Huo­let­to­mas­ti hei­täm­me pyyh­keem­me ran­ta­ki­vil­le ja pulah­dam­me vir­kis­tä­vään veteen. Hei­nä­kuus­sa vesi on läm­pi­mim­mil­lään. Sil­loin minä ja ystä­vä­ni saa­tam­me viet­tää uiden ja kivil­tä veteen hyp­pien kau­an aikaa. Jos­kus uim­me rau­hal­li­ses­ti kes­kem­mäl­le jokea ja vain ihas­te­lem­me ran­nan kau­neut­ta kau­em­paa.

Vii­me kesä­nä olin uimas­sa sisa­rus­te­ni kans­sa, ja jos­tain luok­sem­me ui pie­ni sor­san­poi­ka­nen. Se oli­si hel­pos­ti mah­tu­nut käm­me­nel­le, ja sen höy­he­net oli­vat hen­non kel­tai­set. Sor­san­poi­ka­nen pii­pit­ti hädis­sään.  Poi­ka­nen ei pelän­nyt mei­tä, vaan nous­tes­sam­me ylös hiek­ka­rin­net­tä aikeis­sa läh­teä kotiin se seu­ra­si mei­tä. Pie­net jalat eivät kui­ten­kaan olleet riit­tä­vän vah­vat kii­peä­mään ylös rin­net­tä. Pai­kal­le saa­pui eräs tut­tum­me. Hän otti pie­no­kai­sen käm­me­nel­len­sä ja vei sen kotiin. Myö­hem­min hän ker­toi yrit­tä­neen­sä aut­taa poi­kas­ta, mut­ta oli lop­puen lopuk­si pää­ty­nyt palaut­ta­maan sen takai­sin ran­taan.

Ken­tän ran­ta on niin pie­ni ja epä­vi­ral­li­nen, että siel­lä on mel­ko har­voin ketään. Vii­kon­lop­pu­jen jäl­keen siel­tä saat­taa löy­tyä tölk­ke­jä, ros­kaa ja lasin­si­ru­ja. Se on ikä­vää, mut­ta sil­loin pyrim­me sii­voa­maan ros­kat ja sirut pois hie­kas­ta ja ran­ta­ve­des­tä.

Vii­me kevää­nä, kun joki oli vie­lä hie­man jääs­sä, minä ja ystä­vä­ni kävim­me ran­nas­sa. Lun­ta oli vie­lä maas­sa, joten sitä meni hel­pos­ti ken­kiin tai­teil­les­sam­me alas tör­mää. Huo­ma­sim­me ran­nas­sa jotain. Lähem­pää kat­sot­tuam­me tajusim­me sen ole­van rol­laat­to­ri. Se oli osit­tain lumen alla ja jää­ty­nyt maa­han kiin­ni. Kis­koim­me rol­laat­to­rin irti ja nos­tim­me sen sivum­mal­le. Teim­me samoin myös rat­ti­kel­kal­le, joka oli jää­nyt lumen jumit­ta­ma­na ran­taan jää­ty­mään.

Jo ensi kesä voi olla vii­mei­nen kesä, kun saam­me viet­tää aikaa uiden ja aurin­gos­ta naut­tien nykyi­sen­lai­sel­la ran­nal­la. Ken­tän ran­nan vie­rei­nen urhei­lu­kent­tä on suun­ni­tel­tu puret­ta­vak­si uusien ker­ros­ta­loa­sun­to­jen alta. Pai­kal­le on suun­ni­tel­tu raken­net­ta­van arviol­ta 300 uut­ta asun­toa kau­niil­la joki­mai­se­mal­la. Samal­la Ken­tän ran­taa toden­nä­köi­ses­ti muo­kat­tai­siin, ja sii­tä tuli­si ylei­nen ran­ta. Muu­tos­ten myö­tä ran­ta ei oli­si enää ollen­kaan saman­lai­nen kuin nyt.

Vaik­ka Ken­tän ran­nan vie­reen raken­net­tai­siin tule­vai­suu­des­sa asun­to­ja ja ran­ta muut­tui­si täy­sin, on minul­la kui­ten­kin muis­tois­sa kaik­ki kau­niit kesäil­lat ja haus­kat het­ket, jot­ka olen saa­nut ran­nas­sa kokea. Muis­tan aina, kuin­ka hyväl­tä läm­min hiek­ka tun­tuu pal­jai­ta jal­ka­poh­jia vas­ten ja miten kau­niil­ta kim­mel­tä­vä joki ja kesäi­nen ran­ta näyt­tä­vät hil­jai­ses­sa kesäyös­sä.

Ella­noo­ra Han­he­la
Hau­ki­pu­das