Har­taus: Hyväs­tien aikaa

Kirk­ko­vuo­des­sa on meneil­lään paas­ton­ai­ka, jota sävyt­tä­vät kirk­ko­musii­kis­sa mol­li­voit­toi­set sävel­mät. Ne kuvaa­vat Jee­suk­sen kär­si­mys­tien kul­kua. Sana ja sävel kuu­lu­vat kiin­teäs­ti yhteen. Kär­si­mys­vir­ret, kan­taa­tit, ora­to­riot ja eri­tyi­ses­ti pas­siot ilmen­tä­vät syväs­ti ajan­koh­dan tun­nel­maa ja osu­vat suo­raan sisim­pään. Omas­sa elä­mäs­sään surua ja mene­tyk­siä koke­nut voi samais­tua musii­kin välit­tä­miin tun­ne­ti­loi­hin.

Hil­jai­sel­la vii­kol­la kii­ras­tors­tai-ilta­na kuul­laan radios­ta lähes poik­keuk­set­ta perin­tei­nen Bac­hin Mat­teus-pas­sio. Minul­le se on kuu­lu­nut kii­ras­tors­tai­hin jo nuo­ruu­des­ta saak­ka. Mie­leen­pai­nu­vin het­ki oli, kun mei­tä muu­ta­mia opis­ke­li­joi­ta kokoon­tui erään nuo­ren kotiin, jos­sa yhdes­sä kuun­te­lim­me useam­man tun­nin kes­tä­vän pas­sion. Se oli vai­kut­ta­va koke­mus. Van­hem­mat ihmet­te­li­vät, miten nuo­ret jak­soi­vat sen kes­kit­ty­nees­ti kuun­nel­la. Sil­loin en vie­lä tien­nyt, että myö­hem­min elä­mäs­sä tuo ajan­koh­ta oli­si myös hen­ki­lö­koh­tai­ses­sa elä­mäs­sä­ni surun aikaa. Kym­me­ni­sen vuot­ta sit­ten kii­ras­tors­taiyö­nä olin koti­seu­tu­ni hoi­to­ko­dis­sa äiti­ni kuo­lin­vuo­teen vie­res­sä lau­laen vir­siä ja pitäen hän­tä kädes­tä, kun hän siir­tyi ajas­ta iäi­syy­teen. Tuol­loin surun­sä­ve­let kon­kre­ti­soi­tui­vat. Pää­siäi­sen ilo hei­jas­tui kui­ten­kin sii­hen het­keen, kun hoi­ta­ja tait­toi mal­ja­kos­ta nar­sis­sin ja lait­toi sen äidin rin­nal­le. Ylös­nouse­mus koit­taa kär­si­my­sa­jan jäl­keen. Kii­ras­tors­tain ilta­mes­sus­sa äidin paik­ka ehtool­lis­pöy­däs­sä vie­res­sä­ni oli tyh­jä, mut­ta ajat­te­lin hänen ole­van muka­na alt­ta­rin puo­li­kaa­ren näky­mät­tö­mäl­lä puo­len.

Jee­suk­sen ope­tus­lap­set jät­ti­vät Jee­suk­sel­le hyväs­te­jä aivan kuin tie­tä­mät­tään, kos­ka he eivät vie­lä sil­loin ymmär­tä­neet tapah­tu­mia. Pal­musun­nun­tain kan­san­vael­lus pal­mu­nok­si­neen ja Hoo­sian­na-huu­toi­neen vaih­tui pian ”ristiinnaulitse”-huutoihin. Lopul­ta ris­tin juu­rel­la oli vain Jee­suk­sen äiti ja muu­ta­ma muu lähei­nen jät­tä­mäs­sä jää­hy­väi­siä.

Elä­mäs­sä on monen­lai­sia hai­kei­ta het­kiä, ikä­vää ja kai­paus­ta ero­tes­sam­me meil­le tär­keis­tä ihmi­sis­tä jok­si­kin aikaa tai lopul­li­ses­ti tääl­lä ajas­sa. Eri­lai­sia elä­män­vai­hei­ta tulee ja menee. Minun koh­dal­la­ni täyt­tyy pian työ­ura, ja elä­ke­ai­ka koit­taa. Samal­la kun tun­nen kii­tol­li­suut­ta kulu­neis­ta vuo­si­kym­me­nis­tä, mie­len täyt­tää hai­keus. Monet tilan­teet ja seu­ra­kun­ta­lai­set tule­vat näi­nä kuu­kausi­na vas­taan vii­mei­siä ker­to­ja viras­sa olles­sa­ni. Näke­miin sanoes­sa­ni kii­tän kaik­kia ja toi­vo­tan siu­nat­tua mat­kaa elä­män tiel­lä!

Anja Hyy­ry­läi­nen
Kii­min­gin seu­ra­kun­nan kant­to­ri
Yli-Ii