Har­taus: Ensi­vai­ku­tel­ma voi har­haut­taa

Ensi­vai­ku­tel­mat ovat aina vää­riä. Tai vähin­tään­kin puut­teel­li­sia. Täs­tä olen samaa miel­tä monien psy­ko­lo­gien kans­sa, vaik­ka usein saat­taa­kin kuul­la netis­sä leviä­vän kan­san­vii­sau­den väit­tä­vän päin vas­toin.

Olen elä­mäs­sä­ni teh­nyt monia vir­hear­vioin­te­ja ihmis­ten suh­teen. Hen­ki­lö, jos­ta olen ollut var­ma, että meil­lä ei tule kos­kaan synk­kaa­maan, on nykyi­sin yksi par­hais­ta ystä­vis­tä­ni. Ihmi­nen, joka on aluk­si vai­kut­ta­nut todel­la muka­val­ta, onkin pal­jas­tu­nut jat­ku­vas­ti ilkei­tä kom­ment­te­ja heit­te­le­väk­si tyy­pik­si.

Se, että oppii tun­te­maan ihmi­sen, on vuo­sien työ, tai oikeas­taan elä­män­mit­tai­nen, kos­ka jokai­nen myös muut­tuu vuo­sien aika­na. Se vaa­tii ute­liai­suut­ta ja val­miut­ta luo­pua omas­ta tutus­ta ajat­te­lun radas­ta. Ensi­vai­ku­tel­ma ker­too­kin jos­kus enem­män ihmi­ses­tä itses­tään, kuin hen­ki­lös­tä, jon­ka hän on juu­ri tavan­nut. Arvioim­me toi­siam­me hel­pos­ti vää­rin omien ennak­ko­luu­lo­jem­me poh­jal­ta. Ensim­mäi­set arviot jää­vät usein pysy­vik­si, jos nii­den eteen ei tee työ­tä.

Jos­kus, vaik­ka sitä ei haluai­si myön­tää, voi saa­da itsen­sä kiin­ni arvioi­mas­ta myös toi­sen uskoa tai tapaa toteut­taa hen­gel­li­syyt­tään.

Olen jos­kus kuul­lut jon­kun omas­ta hurs­kau­des­taan vakuut­tu­neen sano­van, että on hyvä, että väkeä ero­aa kir­kos­ta, kos­ka lopul­ta vain tosius­ko­vai­set jää­vät jäl­jel­le. Kan­san­kir­kon kat­to on joi­den­kin mie­les­tä lii­an kor­keal­la ja sei­nät lii­an leveäl­lä.

Tähän kirk­koon mah­tuu­kin monen­lais­ta meni­jää. Joku käy Jee­sus-joo­gas­sa, joku seu­rois­sa, joku vain jou­lu­kir­kos­sa. Isos­sa kir­kos­sa on mah­do­ton­ta, että kaik­ki eläi­si­vät usko­aan todek­si samal­la tavoin, tai oli­si­vat samaa miel­tä.

Hyvä niin. Sii­tä kun voi luul­ta­vas­ti oppia jotain hyvin tär­ke­ää. Sel­lais­ta, mitä Kolos­sa­lais­kir­jeen kir­joit­ta­ja tar­koit­taa, kun hän kehot­taa pukeu­tu­maan armah­ta­vai­suu­teen, lem­pey­teen ja kär­si­väl­li­syy­teen. Näi­tä ei voi oppia ilman tois­ta ihmis­tä, ja nime­no­maan eri taval­la ajat­te­le­vaa ihmis­tä. Yli­pään­sä kas­va­mi­nen ihmi­se­nä vaa­tii aina pei­laus­pin­nan toi­ses­sa.

Juma­lan val­ta­kun­nan rajo­jen piir­tä­mi­nen ei ole ihmis­ten, eikä tämän elä­män asia. Tääl­lä me kas­vam­me sekai­sin, pyhät ja pahat ja kaik­ki sil­tä välil­tä. Ja tär­keim­mät raja­lin­jat eivät mene ihmis­ten välil­lä, vaan jokai­sen ihmi­sen sisim­mäs­sä.

Löy­tyi­si­kö meis­tä ute­liai­suut­ta myös tois­tem­me hen­gel­lis­tä elä­mää ja uskon aja­tuk­sia koh­taan? Uskal­lus kai­vaa syvem­mäl­tä ja sel­vit­tää, mik­si toi­nen ajat­te­lee niin kuin ajat­te­lee, voi saa­da aikaan tär­kei­tä oival­luk­sia.

Tei­ja Liuk­ko
Pas­to­ri, Hau­ki­pu­taan seu­ra­kun­ta