Foto­syn­tee­si, osa 3

Kuvitus Luetko sinä? -kampanjan novellin "Fotosynteesi" kolmanteen, päätösosaan, 2019. Toivo.

(Luet­ko sinä? -novel­lin vii­mei­nen osa)

Hah­mo­tin haja­mie­li­se­nä, kuin­ka maa jal­ko­je­ni alla muut­tui kau­pun­gin sileäs­tä pin­noi­tuk­ses­ta jous­ta­vaan, epä­ta­sai­seen, mut­ta olin syväl­lä muis­tos­sa, enkä pii­tan­nut. Muis­to ei ollut se, jos­sa tapa­sin Kayn ensim­mäis­tä ker­taa, tai tois­ta tai kol­mat­ta, ei, hänel­le oli pitä­nyt antaa hel­miä väki­sin jon­kin aikaa, jot­ta hän oli rau­hoit­tu­nut. Mut­ta se, kun Kay otti hel­men ensim­mäi­sen ker­ran vapaa­eh­toi­ses­ti käm­me­nel­tä­ni huo­lel­li­sin sor­min, lait­toi sen suu­hun­sa, tart­tui minua kädes­tä ja hymyi­li — se oli minun toi­sek­si kat­so­tuin muis­to­ni. En ollut kos­kaan ker­to­nut Kayl­le. Olim­me men­neet leik­ki­mään lei­jusa­liin, ja olin tien­nyt, että hän oli­si ikui­ses­ti minun. Mut­ta nyt jokin oli oudos­ti, ais­tin nano­ro­bot­tien erit­tä­mien sito­ja­ke­mi­kaa­lien ruos­tei­sen lemun, pysäy­tin muis­ton, ava­sin sil­mät.

”Mitä me tääl­lä teem­me?” kysyin Kayl­ta.

”Halusin yrit­tää vie­lä ker­ran”, hän sanoi, hänen sil­män­sä näyt­ti­vät oudoil­ta.

Olim­me kau­pun­gin ulko­puo­lel­la, jou­to­maan rajal­la, ja edes­säm­me kuvot­ta­vas­ti pyör­tei­le­vät purp­pu­rai­set pil­vet täyt­ti­vät hori­son­tin.

”Yrit­tää mitä?”

”Jin, voi­sit­ko sinä luo­pua kruu­nus­ta­si?”

”Olet­ko tul­lut hul­luk­si?” minä kivah­din, vaik­ka tie­sin jo, että hän oli, ei kukaan muu­ten oli­si kysy­nyt sel­lais­ta. Olin niin ällis­ty­nyt, ettei minua pelot­ta­nut.

”Sinä tie­dät, että kruu­nusi tar­vit­see hii­li­diok­si­dia. Olet näh­nyt, kuin­ka pil­vet valu­vat yhä lähem­mäs, eivät­kä ne näy­tä yhtään pie­nen­ty­vän, eivät aina­kaan tääl­lä. Koh­ta ne syö­vät kau­pun­gin.”

”Isä on luvan­nut, ettei niin käy”, tämän tie­sin sydä­mes­sä­ni yhtä var­mas­ti kuin tie­sin ole­va­ni polark­ki.

”Mut­ta etkö huo­maa, kuin­ka nyt tois­te­taan van­han kan­san vir­hei­tä?”

Läi­mäy­tin Kay­ta kas­voi­hin. En usein jou­tu­nut teke­mään niin.

”Sinul­la ei ole lupa ver­ra­ta polark­ke­ja van­haan kan­saan. Van­han maa­il­man ihmi­set oli­vat sivis­ty­mät­tö­miä, me emme ole. Lak­kaa hul­lut­te­le­mas­ta. Kaik­ki jär­jes­tyy kyl­lä.”

Kay sei­soi kädet suo­ri­na kyl­kiä vas­ten, hänen pos­ken­sa kävi puner­ta­vak­si lyön­nin jäl­jil­tä.

”Eikö sinua siis hait­taa, jos muut tuhou­tu­vat, kun­han sinä sel­viät?”

”Ei täs­sä kukaan tuhou­du”, kivah­din, mut­ten oikeas­taan enää tien­nyt, mitä sana­ni tar­koit­ti­vat, kun Kay sei­soi edes­sä­ni ilme niin kum­mal­li­se­na, ja hänen taka­naan kemi­kaa­lien vär­jää­mät saas­te­pil­vet vel­loi­vat läpäi­se­mät­tö­mi­nä, kuo­let­ta­vi­na.

”Hyvä on”, Kay kuis­ka­si.

Kay oli minun onnel­li­nen muis­to­ni, ja nyt hän tuli minua koh­ti ja tart­tui kruu­nuu­ni, ja jota­kin rusah­ti rik­ki.

En ollut näh­nyt Jinin itke­vän mon­taa­kaan ker­taa. Huo­ma­sin ensin hänen kyy­ne­leen­sä ja sit­ten vas­ta oma­ni. Olin käy­nyt sitä läpi kuvi­tel­mis­sa­ni yhä uudel­leen, sii­tä asti kun olim­me sitou­tu­neet suun­ni­tel­maan Muis­ton­siep­paa­jan aukiol­la jak­so­kausia sit­ten. Ei se ollut hen­gen­vaa­ral­lis­ta polar­kil­le, niin minul­le oli vakuu­tet­tu. En oli­si iki­nä satut­ta­nut Jiniä. Mut­ta nyt hän istui maas­sa edes­sä­ni seka­va­na, run­nel­tu­na, hän tui­jot­ti tyh­jyy­teen hiuk­set pör­rös­sä kuin eksy­nyt pöl­lön­poi­ka­nen, kuis­kai­li jota­kin hil­jaa. Tajusin pite­le­vä­ni hänen nah­kea­leh­tis­tä kruu­nu­aan. Pudo­tin sen inho­ten maa­han. Valah­din sii­hen itse­kin, Jinin vie­reen.

”Minä en löy­dä nii­tä”, hän kuis­ka­si. ”Olen eksyk­sis­sä.”

Sil­mä­kul­mas­ta­ni näin kau­em­pa­na hor­toi­le­van kruu­nut­to­man polar­kin, hänen peräs­sään lamaan­tu­nee­na kul­ke­van lem­mi­kin. Me olim­me teh­neet sen kaik­ki samaan aikaan. Nyt maa­il­man­jär­jes­tys meni­si uusik­si. Ehkä.

”En löy­dä sinua.”

”Täs­sä minä olen”, sanoin hil­jaa.

Istuim­me sii­nä pit­kän aikaa. Kak­si nuor­ta kädet vapis­ten. Joku, joka ei tun­te­nut mei­tä, ajat­te­li­si var­maan, että me näy­tim­me samal­ta.

Sii­ri Eno­ran­ta
Kuvi­tus: Satu Ket­tu­nen
Novel­lin aiem­mat osat sekä kir­jai­li­jan haas­tat­te­lu on jul­kais­tu Ran­ta­poh­jas­sa vii­me tors­tai­na

Luet­ko sinä? -kam­pan­ja

Kah­dek­sas­luok­ka­lai­sil­le suun­nat­tu kam­pan­ja, jon­ka tar­koi­tus on edis­tää nuor­ten kir­joit­ta­mi­sen ja luke­mi­sen tai­to­ja.

Sii­ri Eno­ran­nan novel­li Foto­syn­tee­si jul­kais­taan sano­ma­leh­dis­sä vii­kol­la 36. Kah­dek­sas­luok­ka­lai­set kir­joit­ta­vat novel­lis­ta arvioi­ta. Kol­me paras­ta arvio­ta pal­ki­taan luok­ka­ret­ki­ra­has­ti­pen­dein. Ran­ta­poh­jan alu­eel­ta kam­pan­jas­sa on muka­na usei­ta kou­lu­ja.

Suo­men Kus­tan­nusyh­dis­tys ja Sano­ma­leh­tien Liit­to jär­jes­tä­vät kam­pan­jan nyt yhdek­sät­tä ker­taa. Muka­na on yli 20 sano­ma­leh­teä eri puo­lil­ta Suo­mea.

Lisä­tie­to­ja: www.luetkosina.fi

.