Rent­ta­he­lek­ku: Maje­pot­tua!

En syö, muti­naa pir­tin nur­kas­ta. Iha­naa, kuu­luu toi­ses­ta. Vilk­kai­ta, ter­vei­tä lap­sia pir­til­li­nen. Yksi­tois­ta­lap­si­nen per­he val­mis­tau­tuu ruo­kai­luun. Iso keit­to­kat­ti­la häl­läl­lä, tis­ki­ve­si­kat­ti­lan vie­res­sä, pori­see.

Pala­taan­pa aamu­päi­vään. Alku­tal­ven aurin­koi­nen pak­kas­sää. Isä sitoo maje­kouk­ku­ja. Tut­tua puu­haa lap­sil­le, jot­ka kelek­ka­reh­taa isän jalois­sa. “Oijop­pa tuos­ta, älä sot­keu­vu nii­hin sii­moi­hin”. Isän ohjeet kii­ri­vät ään­ten seka­mels­kas­sa. Pie­nim­mäi­set­kin sii­nä yrit­tä­vät pääs­tä “aut­ta­maan” edes jol­lain lail­la. Pää­asias­sa tiel­lä ovat, mut­ta isän her­mo kes­tää.

Uusia kouk­kusii­mo­ja val­mis­tuu kym­men­kun­ta. Isä vie ne veran­toon mui­den kalas­tus­veh­kei­den jouk­koon. Hän tulee takai­sin pirt­tiin, ottaa tyy­nyn tai jon­kun vaa­te­my­tyn ja käy lat­tial­le pit­käk­seen. Kipeäl­le seläl­le on parem­pi maa­ta koval­la lat­tial­la, kuin not­kol­laan ole­val­la hete­kal­la. Mikä kum­mas­tut­ta­vin­ta, ympä­ril­lä ja yli juok­se­vat lap­set eivät hait­taa noko­sia. Päin­vas­toin! Ker­ran oli isä men­nyt vin­til­le leväh­tä­mään ja het­ken pääs­tä tul­lut alas. Kom­men­toi­nut: ”Ei siel­lä voi nuk­kua, siel­lä on lii­an hil­jais­ta!”

Jon­kin ajan kulut­tua alkaa pir­tis­sä tuok­sua kah­vi. Pik­ka­rai­set häk­sää­vät isän ympä­ril­lä ja herät­te­le­vät kah­vel­le. Isä tees­ken­te­lee nuk­ku­van­sa ja muka säp­säh­tää par­kais­ten hereil­le. Mikä rie­mu säi­käh­dyk­sen jäl­keen syn­tyy pik­ka­rais­ten kes­kuu­des­sa. Isä saa lap­set kimp­puun­sa ja pik­ku pai­nit ote­taan ennen kah­vi­pöy­tään käy­mis­tä. Äiti ja isä nau­ra­vat. Kai­kil­la on lys­tiä.

Kun lap­set kuu­le­vat, että isä on läh­dös­sä vie­mään uusia maje­kouk­ku­ja ja koke­maan jo pyyn­nis­sä ole­via, alkaa kinua­mi­nen. “Minä­ki lähen, minä­ki lähen!”
Sii­nä­pä alkaa set­vi­mi­nen, kenen vuo­ro onkaan täl­lä ker­taa. Onnel­li­set läh­ti­jät alka­vat pukeu­tua ja lopuis­ta osa alkaa par­kua “epä­oi­keu­den­mu­kai­suut­ta”.
Pot­ku­ril­la tul­laan vauh­dik­kaas­ti las­kien joen­tör­mäl­tä jääl­le. Tär­keä­nä istuu pik­ka­rai­nen isän pot­ku­rin kyy­dis­sä ja pite­lee sylis­sään maje­kouk­ku- ja kep­pi­pus­suk­kaa. Toi­nen pik­ka­rai­nen koit­taa pysyä pik­ku-pot­ku­ril­la peräs­sä. Isäl­lä on muka­na tuu­ra, pot­ku­ris­sa pik­ka­rai­sen selän taka­na.

Alkaa kouk­ku­jen koke­mi­nen. Jän­ni­tys koho­aa, kun vesi pärs­käh­tää avan­nos­ta jään sär­kyes­sä. Kep­piä nos­tet­taes­sa arvail­laan, onko­han siel­lä matik­kaa. Ja kun on, ylpeys isäs­tä pais­taa pik­ka­rais­ten kas­voil­ta. Kak­si isoa ja yksi pie­ni matik­ka tulee saa­lis­ta. Uusil­le kou­kuil­le isä tekee vie­lä avan­not ja näin läh­de­tään kotiin odot­te­le­maan isom­pia saa­lii­ta.

Kateu­des­ta vih­rei­nä ihas­te­lee koti­jouk­ko, kun isä las­kee mateet lat­tial­le levi­te­tyn sano­ma­leh­den pääl­le. Tie­de­tään jo, mitä odot­taa! Äiti­kin ihas­te­lee saa­lis­ta tul­les­saan puu­kon ja hoh­ti­mien kans­sa per­kaa­maan kalo­ja. Jän­nit­ty­nei­nä kerään­ty­vät pik­ka­rai­set äidin ympä­ril­le. Mitä­hän mati­koi­den vat­sois­ta nyt löy­tyy? Äiti kat­kai­see kalan nah­kan pään ala puo­lel­ta. Sit­ten hän nos­taa kitusis­ta kalan ylös, ottaa hoh­ti­mil­la nah­kas­ta kiin­ni ja vetää koko­nai­se­na nah­kan pois. Kala on alas­ti. Ja sit­ten varo­vas­ti kalan vat­sa auki. Ei saa rik­koa sap­pi­rak­koa. Sen tie­tä­vät kalas­ta­jan pie­net­kin lap­set jo. Sil­mät seläl­lään pik­ka­rai­set odot­ta­vat, mon­ta­ko pik­ku-kalaa mati­kan vat­sas­ta löy­tyy. Ihas­te­lu ja kau­his­te­lu kuu­lu­vat asi­aan täs­sä vai­hees­sa.

Täl­lä ker­taa ylpeys äidis­tä lois­taa pik­ka­rais­ten kas­voil­la. Tark­kaan käy­dään läpi, mitä kalo­ja mati­kat oli­vat syö­neet. Eihän tämän parem­paa bio­lo­gian oppi­tun­tia voi olla!?
Takai­sin jutun alku­het­keen. “Ja jou­tuin nyt syö­mään”, huu­taa äiti. Yksi kou­lu­lai­sis­ta­kin tulee puna­pos­ki­se­na kotiin. Vähän oli vitiä keli ja pot­ku­ria ras­kas lyk­kiä, on näl­kä. “Onko ruo­kaa”, kysyy. Sii­hen sisa­ruk­set kuorossa:”On, maje­pot­tua!”

Rent­ta­he­lek­ku