Rent­ta­he­lek­ku: Ja mul­le sitä sat­tuu

“En tii­jä, onnis­tuu­ko, mut­ta voi­han sitä kok­keil­la.” Tut­tu lause Jope Ruo­nan­suul­ta ja tuli mie­leen, ko olin pos­ti­laa­ti­kol­le lähös­sä. Nämä liuk­kaat, nämä liuk­kaat! “Fer­ra­ri­ni” eli sini­nen pot­ku­ri­ni oli onnek­si par­kis­sa kuis­tin kup­peel­la. Kur­ko­tin ja ylsin kah­vaan, kis­koin kul­ku­pe­lin hol­lil­le ja siit­tä lähet­tiin. Nokil­leen nimit­täin! Fer­ra­ri liu­kui, kuin hok­ka­ri ettääm­mäs. Iso nok­ka­ni sai pie­niä naar­mu­ja, mut­ta pelas­ti isom­mil­ta kol­huil­ta.

Täs­sä näi­tä liuk­kai­ta päi­vi­tel­ty koko ala­ku­vuo­si, niin aat­te­lin teil­le ker­tua, miten meil­lä päin men­nään. Ei olla pirt­tiin jää­ty. Ris­ke­jä hää­tyy ottaa ja etes joten­ku­ten pysyä paa­nal­la. Oli pot­ku­ke­lek­ka­lenk­ki näke­mi­sen arvo­nen vii­me vii­kol­la. Kylä­tie kupe­ra ja jäi­nen kuin luis­te­lu­kent­tä. Minä mum­mi siit­tä len­kil­le ennen päi­vä­kah­vea. Koh­tuu­vel­la piha-alu­een sele­vi­tin. Mut­ta! Ko piti tiel­le pääs­tä, niin ei mil­lään. Sivut­tain vain pot­ku­ria kis­ko, jos vähä­kään yri­tin etteen­päin. Ei sii­nä aut­ta­nu, ko lui­sua sivut­tain ja ojjaan! Ojas­ta pää­sin tiel­le pon­nis­taen isos­ta jää­kok­ka­rees­ta vauh­tia. Kes­kel­lä tie­tä äkki­kään­nös oikial­le, ja oltiin tien lai­jas­sa tien­suun­ta­ses­ti. Mat­ka jat­kui tien lai­taa kinok­ses­ta vauh­tia pot­kien. Ei ollu san­taa täl­lä kohal­la. Vauh­ti nousi ajot­tain koh­tu kovak­si. Yhen­kin pot­kun seu­rauk­se­na kulu­ku­pe­li viu­hui yhel­lä jalak­sel­la, lähes kylel­lään.

Sain käyt­tää kaik­ki voi­ma­ni ja kei­no­ni, etten ite ollu kylel­lään! Hiki kohah­ti pin­taan ja syvän oli syk­ky­räl­lä, mut­ta siit­tä­kin sele­vit­tiin. Huh! Aika­mois­ta Mon­teCar­lua menin. Kuin Hyn­däin tal­lin Tänäk­ki ral­li­sa kon­sa­naan!

Aika jyrk­kiä mut­kia on täsä mei­jän tiel­lä ja nii­hin mut­kiin oli pan­tu san­taa oikeen kun­nol­la. Enpä keren­ny jar­rut­taa, ko en havain­nu ensim­mäi­siä hiek­ka­mu­ru­ja ajois­sa. Kau­hia kara­hus kuu­lu jalak­sis­ta. Pijin pot­ku­rin käsi­puus­ta kiin­ni, kuin vii­mi­ses­tä lei­väs­tä. Onnek­si mul­la on joo­ga­taus­taa, joten liik­kees­tä tuli usiam­man asa­nan yhis­tel­mä pie­nel­lä kier­teel­lä! Her­ra­jes­tas, ja kotiin pitäs pääs­tä, …muis­te­len aatel­lee­ni.

Sit­ten ala­ko jo nau­rat­taa tämä kep­pu­roin­ti. Välil­lä, vaik­ka oli san­no­tet­tu­ja paik­ko­ja, antoin pot­ku­ril­le kyy­tiä, ja itel­le. Vaik­ka jalak­set tul­ta iskis, niin kotia pot­kut­te­len! Hyväs­ti oli mul­la top­pa­housua ja -tak­kia pääl­lä, pehe­mik­kee­nä­kin, ajat­te­lin. Olis mul­la kyl­lä ollu rul­la­luis­te­li­jan suo­jat varas­to­sa. Net­hän olis hyvät täm­mö­sil­lä kel­leil­lä pot­ku­roi­je­sa som­mi­tel­la ylle. Ja tuo­ta­pa en läh­tii­sä tul­lu ees aja­tel­leek­si! Eivät tai­tais las­ten­lap­set keha­ta mum­mia tun­tia, jos kelek­kail­le­sa­kin nii­tä käyt­täi­sin. Nau­res­ke­li­vat nimit­täin, kun sai­vat tie­tää minun rul­la­luis­te­le­van! “En tii­jä­kyl­lä kenen­kään nuin van­han luis­te­le­van rul­la­luis­ti­mil­la”, sanoi kaks­tois­ta­vuo­tias.

Mut­ta pot­kut­te­lu­lenk­ki ete­ni ja han­ka­laa tuli, ko piti koit­taa pysyä pys­tö­sä ja kan­taa pot­ku­ria pai­koin. Äns­käs­tä huo­li­mat­ta älli pää­si pin­taan ja vauh­ti hää­ty ottaa poi­es. Ei hir­ven­ny san­na­sa työn­tää jalak­set kipi­nöi­tä iskien. Ja pelot­ti, että vau­hil­la täsä huo­nos­ti lenk­ki päät­tyy. Vaik­ka on kuin­ka hyvät vak­kuu­tuk­set, kipiäs­ti käy, kun kovaa sat­tuu!

Oli­han mul­la hiki, ko kotia pää­sin. Ei tart­te kun­to­sa­lil­le läh­tä, jos on ris­kin­ot­to täm­mös­tä luok­kaa, ko mul­la. Ree­niä löy­tyy omas­ta tak­kaa. Hul­luk­si saa sanua, ei hait­taa! Mut­ta oma­ko­tia­su­jan on arje­sa sele­vit­tä­vä. Näil­lä­kin liuk­kail­la pit­tää lei­vi­nuu­ni­puut lii­te­ris­tä hakia. Pot­ku­ril­la nekin kus­kaan. Ja pyyk­ki­na­rul­le pit­tää pääs­tä. Kop­pa pot­ku­riin ja sil­lai!

Pali­jo on hää­ty­ny san­taa ja suo­laa pih­haan syy­tää, että hom­mat on hoi­tu­nu. Ja tii­jän, että juhan­nuk­seen men­ne­sä liuk­kaat on ohi! Vie­lä aiem­min­ki, jos on Ruot­tin Reet­taan usko­mi­nen?! Niin kau­an voim­ma näil­le jut­tuil­le nau­raa, ko ei isua vahin­kua tuu. Tii­jäm­mä, että nau­ru piten­tää ikkää. Jot­ta sii­tä vaan! Äiti­ni luo­na, ko ker­roin liu­kas­te­luis­ta­ni, ei ollu meil­lä tyl­sää! Ja äitin sannoin:”sulle sitä aina sat­tuu”!

Rent­ta­he­lek­ku