Rent­ta­he­lek­ku: Hii­ren vai ton­tun jäl­jet…?

On jän­ni­tys­tä pien­ten arjes­sa. Jou­lu lähes­tyy, mei­dät ympä­röi jou­lun tai­ka. Ei tie­dä pie­ni ei suu­ri, mis­sä ton­tut mil­loin­kin tark­kai­le­vat mei­tä! Mut­ta, kyl­lä tark­kai­le­vat. Met­säs­sä oli näh­ty ton­tun jäl­jet, kun eska­ri­lai­set oli­vat seik­kail­leet opet­ta­jan­sa kans­sa kou­lun lähei­syy­des­sä.

Enti­sai­kaan jou­lu­puk­ki ei näyt­täy­ty­nyt lain­kaan. Nopeas­ti pir­tin oven­raos­ta len­si­vät lah­jat odot­ta­vien ilok­si. Sala­myh­käi­syys oli käsin­kos­ke­tel­ta­vaa. Min­ka­lai­nen on puk­ki, jos vaik­ka vahin­gos­sa vilauk­sel­ta näki­si? Ei oikein tie­det­ty. Kir­jois­sa, jos vain nii­tä köy­häin per­heis­sä edes oli, pukit kuvat­tiin hyvin monen­lai­sik­si. Kuma­ra­sel­käi­nen, van­ha, pit­kä­par­tai­nen, har­mai­siin pukeu­tu­nut, jopa pelot­ta­van­nä­köi­nen mies. Oli vaka­va, vaa­ti­va, toru­va puk­ki. Ja toi­saal­ta iloi­nen vek­ku­li, leik­ki­vä har­maa­nut­tu.

Kun kir­jo­ja alkoi tul­la vaa­ti­mat­to­miin­kin kotei­hin, saa­tiin jopa näky­mä len­tä­väs­tä poros­ta puk­ki kyy­dis­sä. Kuvat tuli­vat Ame­ri­kas­ta. Tuli tele­vi­sio- ja radio-ohjel­mat. Alet­tiin lau­laa Pet­te­ri Puna­kuo­nos­ta. Puk­ki ja pukin kyy­ti­pe­lit sai­vat jopa humo­ris­ti­sia muo­to­ja. Kor­va­tun­tu­ril­ta jou­lu­puk­ki len­si yksi­tyis­ko­neel­la, aje­li urhei­luau­tol­la tai porol­laan kaik­kial­le maa­pal­lol­le. Mut­ta, miten jou­lu­puk­ki ehtii sama­na ilta­na jokai­seen kotiin? Mys­tee­ri elää edel­leen! Lap­set halua­vat uskoa, että jou­lu­puk­ki tulee jokai­seen kotiin aat­to­na. Jois­sa­kin mais­sa jou­lu­puk­ki käy yöl­lä las­ten nuk­kues­sa. Lap­set saa­vat uskoa niin.

Muis­tan lap­suu­te­ni jou­lut hyvin. Ton­tut alkoi­vat liik­kua jou­lu­kuun alku­päi­vi­nä. Kun pir­tis­sä syn­tyi epä­so­pua las­ten kes­ken, isä tai äiti varot­te­li­vat tont­tu­jen kurk­ki­van ikku­nas­ta. Sopu syn­tyi sii­tä pai­kas­ta. Ei tie­ten­kään halut­tu, että tont­tu ker­too jou­lu­pu­kil­le rii­te­le­vis­tä lap­sis­ta. Lah­jo­ja ei ollut oikeus odot­taa, jos ei oltu kilt­ti­nä!

Lah­ja­toi­vei­ta alet­tiin kir­joit­taa voi­pa­pe­ril­le vim­ma­tus­ti jou­lun alla. Lis­tat oli­vat pit­kiä ja sisa­rus­ten kans­sa poh­dit­tiin har­taas­ti­kin, mitä kan­nat­ti toi­voa. Toi­ve­lis­tat vie­tiin ilta-aikaan veran­non ikku­nan­lau­dal­le. Aamul­la juos­tiin kat­so­maan, oli­vat­ko lis­tat hävin­neet. Ja oli­vat­han ne! Lisä­lis­to­ja kir­joi­tel­tiin vie­lä jäl­ki­kä­teen, kun uusia toi­vei­ta kek­sit­tiin. Ton­tut­han ne haki­vat aina yön aika­na voi­pa­pe­ri­kir­jeet pukil­le.

Kilt­ti­nä ole­mi­seen vel­vot­ti jän­ni­tys, tuo­ko jou­lu­puk­ki vit­sat tuh­mil­le lap­sil­le. Oli aika surul­li­nen mie­li­ku­va saa­da lah­jo­jen sijaan vit­sa­kimp­pu! Kir­jois­ta­kin luet­tiin surul­li­sis­ta tilan­teis­ta, joi­ta oli sat­tu­nut aat­toil­ta­na. Muis­ti­ni mukaan tari­nois­sa oli kui­ten­kin onnel­li­nen lop­pu. Lap­si pyy­si anteek­si ja lupa­si alkaa kil­tik­si, jol­loin lah­ja­sä­kis­tä löy­tyi lah­jo­ja kai­kil­le. Jou­lu oli aina onnel­lis­ta aikaa per­hees­säm­me. Isä ja äiti antoi­vat meil­le muis­tiin­pai­nu­vat jou­lu­ko­ke­muk­set. Jat­kam­me nii­tä nyt omis­sa per­heis­säm­me. On pal­kit­se­vaa näh­dä las­ten rie­mu ja itse kokea tal­ven valo­juh­la aina uudel­leen.

Kun­nioit­ta­kaam­me ihmis­ten halua olla kilt­te­jä toi­sil­lem­me. Se on ole­mas­sa. Muul­loin­kin, kuin jou­lu­na. On hyvä kes­kus­tel­la asias­ta nyt­kin, istua oikein alas ja kes­kus­tel­la asias­ta per­heis­sä. Kun saam­me lap­se­na, opim­me aikui­si­na huo­mioi­maan toi­sem­me ja anta­maan nii­tä aineet­to­mia­kin lah­jo­ja. Jokai­nen lähei­nen, kans­saih­mi­nen on lah­ja! Ja tois­ta arvo­kas­ta, saman­kal­tais­ta ei ole. Jätäm­me ton­tun lail­la jäl­kiä elä­män lumil­le. Toi­vot­ta­vas­ti myös löy­däm­me nii­tä!

Kun kul­jet­te ulko­na, tark­kail­kaa, näkyy­kö ton­tun jäl­kiä. Hii­ren jäl­kiä näkyy kyl­lä…!

Rent­ta­he­lek­ku