Päät­tä­jäl­tä: Sytyk­keek­si vai pape­rin­ke­räyk­seen?

Alka­nut­ta vuot­ta voi hyväl­lä syyl­lä kut­sua vaa­li­vuo­dek­si. Huh­ti­kuun edus­kun­ta­vaa­lien ja tou­ko­kuun euro­par­la­ment­ti­vaa­lien myö­tä poli­tiik­ka, puo­lu­eet ja ehdok­kaat näky­vät tänä vuon­na run­sain mitoin niin medias­sa, turuil­la kuin toreil­la­kin. Maan­tei­den var­sil­le nousee taas kevään mit­taan monen­kir­ja­va kokoel­ma eri­lai­sia kylt­te­jä ja laka­noi­ta, jois­sa me ehdok­kaat koe­tam­me par­haam­me mukaan muis­tu­tel­la äänes­tä­jiä ole­mas­sao­los­tam­me ja kai­kis­ta niis­tä hyvis­tä asiois­ta, joi­ta haluam­me edis­tää.

Täs­tä poli­tii­kas­sa onkin lopul­ta kyse. Edis­tä­mi­ses­tä tai jar­rut­ta­mi­ses­ta. On yri­tet­tä­vä edis­tää asioi­ta, joi­ta pitää tär­kei­nä ja tavoit­te­le­mi­sen arvoi­si­na, ja jar­rut­taa sel­lai­sia, joi­ta pitää vahin­gol­li­si­na. Se, mitä nämä asiat eri ehdok­kai­den koh­dal­la ovat, on tie­tys­ti näin vaa­lien alla var­sin tär­keä tie­to ja aut­taa äänes­tä­jiä arvioi­maan ja ver­tai­le­maan ehdok­kai­ta. Täs­sä kuvaan astu­vat vaa­li­ko­neet ja mai­nok­set, jois­sa ehdok­kaat voi­vat esi­tel­lä näi­tä pää­mää­ri­ään, tai vaa­li­tee­mo­jaan, kuten nii­tä on usein tapa­na nimit­tää.

Itse pidän sanaa vaa­li­tee­ma vähän huo­no­na ilmai­su­na. Sii­tä syn­tyy vai­ku­tel­ma, että ehdok­kaan tee­mat oli­si­vat sidok­sis­sa vaa­lei­hin ja mie­tit­ty erik­seen vain vaa­li­mai­non­taa var­ten. Se on myös läheis­tä sukua vie­lä­kin kiel­tei­sem­piä mie­li­ku­via herät­tä­väl­le sanal­le vaa­li­lu­paus, joka näin vuo­den alus­sa ver­tau­tuu suju­vas­ti uuden­vuo­den­lu­pauk­seen: On kyl­lä vil­pit­tö­min mie­lin teh­ty, mut­ta pitää har­voin. Tee­mo­jen ja lupaus­ten sijaan oli­si­kin parem­pi puhua sii­tä, mitä pitää tär­keä­nä ja min­kä puo­les­ta on val­mis lait­ta­maan krop­paa likoon myös vaa­lien välil­lä, näin jää­kiek­ko­ter­miä käyt­tääk­se­ni.

Mai­nok­sia ja nii­den tuo­maa näky­vyyt­tä tar­vi­taan myös sik­si, ettei ehdok­kuus yksin­ker­tai­ses­ti jäi­si suu­rel­ta ylei­söl­tä huo­maa­mat­ta. Ei auta, vaik­ka oli­si isom­pi­kin lakil­li­nen hyviä ja kan­na­tet­ta­via aja­tuk­sia ja vie­lä kyky edis­tää nii­den toteu­tu­mis­ta, ellei sii­tä tie­dä kukaan. Niin­pä kam­pan­ja­tii­meis­sä ympä­ri Suo­mea poh­di­taan näi­nä viik­ko­na kuu­mei­ses­ti, miten asiat sai­si puet­tua mai­nok­siin mah­dol­li­sim­man tii­vii­seen ja iske­vään muo­toon. Sit­ten vain toi­vo­taan, että ne jät­täi­si­vät jon­kin muis­ti­jäl­jen ehdok­kaas­ta ennen pää­ty­mis­tään sytyk­keek­si tai pape­rin­ke­räyk­seen.

Joku voi­si muu­ten aja­tel­la, että oman naa­man näke­mi­nen mai­nok­sis­sa saat­taa olla jos­sain mää­rin vai­vaan­nut­ta­va koke­mus. Omas­ta puo­les­ta­ni voin vah­vis­taa tämän. Se hin­ta on kui­ten­kin mak­set­ta­va, jos mie­lii olla muka­na hoi­ta­mas­sa yhtei­siä asioi­ta. Ja minä­hän mie­lin.

Lau­ri Niku­la
kau­pun­gin­val­tuu­tet­tu
sivis­tys- ja kult­tuu­ri­lau­ta­kun­ta, vpj.
edus­kun­ta­vaa­lieh­do­kas
Kes­kus­ta