Har­taus: Ystä­vyy­den tun­to­merk­ke­jä

Mil­lai­nen on sinus­ta hyvä ystä­vä? Mit­kä ovat hänen omi­nai­suuk­si­aan? Ystä­vät ovat ver­tai­sia kes­ke­nään. Mut­ta ystä­vä ei toi­mi tai ole ystä­vä pakos­ta, vaan oma­ta tah­dos­ta, rak­kau­des­ta. Ystä­vien väli­nen suh­de ei perus­tu omis­tuk­seen tai arvo­val­taan, vaan se perus­tuu kes­ki­näi­seen luot­ta­muk­seen.

Entä miten ystä­vyys käy­tän­nös­sä ilme­nee? Se ilme­nee sanoi­na ja tekoi­na, mut­ta ennen kaik­kea arki­päi­vän ystä­vyys löy­tyy sano­jen luot­ta­mus. Ystä­vän ja kave­rin suu­rin ero onkin ken­ties sii­nä, että ystä­vät jaka­vat kes­ke­nään sisim­pän­sä tar­kim­min var­jel­tu­ja ‘salai­suuk­sia’, joi­ta kave­reil­le tai tove­reil­le ei puhu­ta. Salai­suuk­sien jaka­mi­nen ei oli­si mah­dol­lis­ta, ellei­vät ystä­vät luot­tai­si toi­siin­sa täy­del­li­ses­ti. Ystä­vyys on yksin­ker­tai­sen kau­nis­ta. Kun ystä­vä lupaa, ystä­vä pitää lupauk­sen. Ja kun ystä­vä tar­vit­see apua, tekee ystä­vä voi­ta­van­sa sen eteen.

Myös Raa­mat­tu opet­taa luot­ta­muk­ses­ta ystä­vyy­des­sä. Samal­la Raa­mat­tu valot­taa, että ystä­vät on annet­tu siu­nauk­sek­si meil­le. ”Ystä­vän rak­kaus ei kos­kaan petä, veli aut­taa vel­jeä hädän het­kel­lä.” (Sananl. 17:17)

Raa­ma­tun mukaan: “Jobil­la oli kol­me ystä­vää: tema­ni­lai­nen Eli­fas, sua­hi­lai­nen Bil­dad ja naa­ma­lai­nen Sofar. Kun he sai­vat kuul­la onnet­to­muu­des­ta, joka oli koh­dan­nut Jobia, he kävi­vät tapaa­mas­sa toi­si­aan ja päät­ti­vät men­nä hänen luok­seen osoit­ta­maan hänel­le myö­tä­tun­toa ja loh­dut­ta­maan häntä…”(Job. 2:11–13)

Kul­tai­nen sään­tö antaa kal­li­sar­voi­sen ohjeen toi­sen lähim­mäis­tem­me koh­taa­mi­seen: ”Kaik­ki mitä tah­dot­te tois­ten teke­vän teil­le, teh­kää te samoin heil­le” (Matt. 7:12). Jokai­nen ihmi­nen odot­taa rei­lua, armol­lis­ta, oikeu­den­mu­kais­ta, oikea­mie­lis­tä ja koh­tuul­lis­ta koh­te­lua. Tie­däm­me hyvin, että arvos­ta­va käyt­täy­ty­mi­nen toi­sia ihmi­siä koh­taan ruok­kii itse itse­ään. Oli­si­ko kii­tol­li­suus oiva lää­ke lisää­mään toi­sia arvos­ta­vaa käyt­täy­ty­mis­tä? Kii­tol­li­suu­teen sisäl­tyy, että emme ota asioi­ta itses­tään sel­vi­nä, vaan arvos­tam­me sitä, mitä meil­lä jo on. Lisäk­si kii­tol­li­suus nos­taa huo­mion pois epä­on­nis­tu­mi­sis­ta ja pet­ty­myk­sis­tä vah­vis­taen näin itsear­vos­tus­ta ja suo­jaa­van myös vas­toin­käy­mis­ten ja krii­sien kes­kel­lä.

Voi­sim­me­ko me toi­mia lähim­mäi­sil­lem­me kii­tol­li­suu­den kyl­vä­ji­nä jakaen nii­tä elä­män lah­jo­ja, joi­ta Tai­vaal­li­nen Isä on hyvyy­des­sään ja rak­kau­des­saan siu­nan­nut? Saar­naa­ja poh­dis­ke­lee: ”Minä oival­sin, ettei ihmi­sel­lä ole muu­ta onnea kuin iloi­ta ja naut­tia elä­män hyvyy­des­tä.” (Saarn. 3:12), ja vir­si­ru­noi­li­ja valot­taa: ”Sinua, Jee­sus, pal­vel­la saan val­ta­kun­nas­sa­si ja työ­tä teh­dä, iloi­ta sun armah­ta­ma­na­si. Suo minun olla ystä­vä ja hyvyyt­tä­si säteil­lä kai­kil­le, joi­ta koh­taan. (VK 543:5)

Ris­to Räi­hä
pas­to­ri
Hau­ki­pu­taan seu­ra­kun­ta