Har­taus: Misä oot, ihi­mi­ne?

”Misä oot?” Sii­nä on kysy­mys, johon lan­ka­pu­he­lin­su­ku­pol­ven ei tar­vin­nut kos­kaan vas­ta­ta. Sitä oltiin siel­lä, mihin sit­ten soi­tet­tiin­kin.

”Mis­sä sinä olet”, on Raa­ma­tun alku­leh­dil­lä Juma­lan kysy­mys ihmi­sel­le. Kaik­ki­val­ti­aan olet­tai­si koko ajan tie­tä­vän, mis­sä ihmi­nen on, ja tai­taa tie­tää nyt­kin. Ihan niin kuin van­hem­pi­kin tie­tää pii­los­ta leik­kies­sään mis­sä ne oman muk­sun jar­rusu­kat vilk­kuu, vaik­kei heti pal­jas­ta tie­tä­vän­sä. Kysy­mys onkin sii­tä, tie­tää­kö ihmi­nen aina itse, mis­sä hän on? Jos­kus sitä on jou­tu­nut omis­ta ihan­teis­taan­kin niin kau­as, ettei enää tie­dä, mis­sä on ja miten sin­ne jou­tui.

Syn­tiin­lan­kee­mus­ker­to­mus saat­taa olen­nai­sen kysy­myk­sen äärel­le. Aata­mi ja Eeva kuun­te­li­vat kiusaa­jan ään­tä lii­an pit­kään. Se kyl­vi epä­luu­loa yhtey­den hor­jut­ta­mi­sek­si. Eede­nis­sä heil­lä oli kaik­ki, mitä ihmi­nen iki­nä saat­toi toi­voa, kaik­ki oli hei­dän käy­tös­sään -oli vain yksi puu, johon he eivät saa­neet kos­kea. Riit­tää­kö ihmi­sel­le yltä­kyl­läi­syys, jos yksi hänel­tä kiel­le­tään? Ei, ihmi­nen halu­aa juu­ri sen, mikä kiel­le­tään. Kuka minua muka rajoit­tai­si?! Yhtäk­kiä tuo kiel­let­ty muut­tui niin hou­kut­te­le­vak­si­kin. Sii­hen oli mah­do­ton olla lan­kea­mat­ta. Ja kaik­ki oli niin iha­naa tuo­hon veret sei­saut­ta­vaan kysy­myk­seen asti: ”Mis­sä olet, ihmi­nen?” Seu­raa häpe­ää, pii­lou­tu­mis­ta ja vas­tuun pakoi­lua. Mies sanoo: ”Nai­nen, jon­ka Sinä minul­le annoit, antoi minul­le hedel­män ja minä söin.” Ei rii­tä, että syyt­tää tuo­ta tois­ta, oikeas­taan Juma­la itse on tähän lan­kee­muk­seen syyl­li­nen. Nai­nen sälyt­tää yhtä vakuut­ta­vas­ti syyn käär­meen ylle.

Kiusaa­jan stra­te­gia on kes­tä­nyt aikaa. Lan­kee­muk­set tapah­tu­vat edel­leen saman logii­kan mukaan. Ihmi­sen koh­ta­lon­het­kiä ei kui­ten­kaan ele­tä hedel­mä­tis­keil­lä, vaan valin­nois­sa oikean ja vää­rän välil­lä. Yhtä tosia, tun­nis­tet­ta­via ja ajan­koh­tai­sia ovat myös lan­kee­muk­sen seu­rauk­set. Ei ole help­po kohot­taa kat­set­ta häneen, jota vas­taan on rik­ko­nut. Ei ole help­po nous­ta esiin ja tun­nus­taa: Minä se olin. Ei ole yksin­ker­tais­ta jat­kaa yhdes­sä mat­kaa sen ihmi­sen kans­sa, jon­ka kans­sa syy­tök­siä vaih­det­tiin puo­lin ja toi­sin.

Paas­to­kil­voit­te­lun alku­tai­pa­leel­la muis­tu­te­taan, että siel­lä, mis­sä kään­ny­tään Juma­laa koh­ti, on kiusaa­ja­kin hereil­lä. Paa­tu­neis­ta ja lais­kois­ta sen ei tar­vit­se huo­leh­tia. Onnek­si kat­seen suun­ta on jo val­miik­si oikea, jos ja kun kiusaa­ja käy kimp­puun. Paas­ton­ai­ka­na kul­je­taan Jee­suk­sen jäl­jis­sä, joka voit­ti kiusaa­jan­sa. Kun on puo­lus­ta­ja, jon­ka edes­sä kiusaa­ja­kin jou­tuu väis­ty­mään, voi ottaa seu­raa­van­kin aske­leen Jerusa­le­mia koh­ti. Siel­lä ris­til­lä voit­taa Kris­tus, jon­ka täh­den lan­gen­nut saa aina ja kaik­kial­ta kohot­taa pään­sä ja etsiä armah­ta­van Juma­lan kas­vo­ja. Voi olla, ettei kiusaa­ja luo­vu­ta, mut­ta ei luo­vut­ta­nut Kris­tus­kaan — ja hänen työn­sä varaan kris­tit­ty on kas­tees­sa lii­tet­ty. Lan­ka on kiin­ni ja yhteys toi­mii. Täs­sä ollaan.

Outi Poh­ja­nen
kap­pa­lai­nen
Hau­ki­pu­taan seu­ra­kun­ta