Siel­tä se taas hii­pi. Tai no täl­lä ker­taa ei kyl­lä hii­pi­nyt, vaan tuli yhtäk­kiä yllät­täen – kevät nimit­täin. Alku­vuo­si tun­tuu kaa­sut­ta­neen ohi­tus­kais­taa ohit­se, ja nyt olem­me jo viral­li­ses­ti vuo­den ensim­mäi­ses­sä kevät­kuu­kau­des­sa. Hur­jal­ta tuntuu.

Kun luet tätä kir­joi­tus­ta, minä olen jo luo­vut­ta­nut työ­huo­nee­ni, tie­to­ko­nee­ni ja työ­pu­he­li­me­ni kol­le­gal­le­ni. Uusi vuo­si kul­jet­taa minut uusiin haas­tei­siin, ja siir­ryn siis taka­va­sem­mal­le Ran­ta­poh­jan vaki­tuis­ten toi­mit­ta­jien riveis­tä. Avus­ta­ja­na minua voi tosin vie­lä bon­ga­ta satun­nai­ses­ti ympä­ri Ran­ta­poh­jan aluetta.

Havait­sin jän­nit­tä­vän asian, kun kat­se­lin luet­tu­jen kir­jo­je­ni lais­taa täl­tä vuo­del­ta. Monet par­hais­ta luke­mis­ta­ni kir­jois­ta ovat niin sano­tus­ti epä­miel­lyt­tä­viä luku­ko­ke­muk­sia. Nii­den ker­to­mat tari­nat ja koh­ta­lot nos­tat­ta­vat ahdis­tuk­sen, empa­tian, puis­ta­tuk­sen ja jopa inhon ja rai­von tun­tei­ta pin­taan. Tari­naa jää miet­ti­mään jäl­keen päin pit­käk­si aikaa, ja teos put­kah­taa mie­leen satun­nai­ses­ti vie­lä pit­kän­kin ajan jälkeen.