Luopumisen tuskaa

Rantapohja 7.2.

Minulla on ollut jo puolen vuoden ajan käynnissä luopumisprosessi, jota en tunnu saavan päätökseen. Jostain käsittämättömästä syystä autostani eroon hankkiutuminen on suunnattoman hankalaa siitäkin huolimatta, että yhteinen taipaleemme on ollut varsin kivikkoinen. Yhdessä kulkemaamme sataantuhanteen kilometriin mahtuu kolinoita ja kitinöitä, savunkatkua, myöhästymisiä ja tienposkessa kököttämistä. Tälläkin hetkellä koetaulussa palaa keltainen jakoavaimen kuva, ja auto olisi – taas kerran – vietävä korjaamolle.

Sen lisäksi, että auto on jatkuvasti rikki ja mittarissa alkaa olla jo kunnioitettava määrä kilometrejä, se on sininen. Ei kauniin taivaansininen tai sähäkkä sähkönsininen, vaan tylsä tummansininen. En ymmärrä, miten ylipäätään koskaan erehdyin ostamaan niin mitäänsanomattomanvärisen auton. Ja niin tavallisen.

Olisi kiva, jos uusi autoni ei löytyisi suosituimpien autojen top-kolmosesta. Sen on ehdottomasti oltava musta, ja tilaa on oltava itseni ja tavaravuoreni lisäksi kolmelle koiralle. Auton on oltava kohtuullisen uusi ja vähän ajettu, mutta ei liian kallis. Tehoja on löydyttävä, mutta syöppö se ei saa olla. Mielellään neliveto ja korkea maavara, ei kuitenkaan mikään maastorotjake. Näppäilin kriteerini toiveikkaana autoja myyvälle nettisivustolle – hakua vastaavia tuloksia 0.

Näyttää pahasti siltä, että autonvaihtoprojektissani käy niin kuin edelliselläkin kerralla, venytän sitä niin pitkään, kunnes entinen sanoo sopimuksensa irti lopullisesti. Tässä suhteessa olen tyypillinen nainen, löysin nimittäin tutkimuksen, jonka mukaan nainen kiintyy menopeliinsä miestä voimakkaammin. Saman tutkimuksen mukaan osa naisista antaa autolleen jopa nimen.

Olisi hauska tietää, millä nimellä Tarja Halonen virka-autoaan, mustaa ja panssaroitua Mercedes-Benz S 600 L Guardia kutsui, ja kuinkakohan suurta luopumisen tuskaa hän tuntee joutuessaan luopumaan hulppeasta menopelistään Sauli Niinistön astuessa presidentin saappaisiin maaliskuussa.

Susanna Tikka

Jaa artikkeli: