Juttuaineistot: toimitus@rantapohja.fi * Ilmoitukset: ilmoitukset@rantapohja.fi
|
Kilpasilla luonnon kanssa
Kuljin hiljan kirjavanaan perennoita kukkineen kymmenmetrisen kukkapenkin ohi. Kaikkia aisteja hivellyt saunapolku herätti kateutta jo alkumetreillä.
Jossain puolessa välissä se tuotti filosofisvihreän hämmennyksen. Vaativien harvinaisuuksien keskellä kukki hehkeästi nimittäin puna-ailakkipuska. Nuo tienvierustojen sinnikot eivät häpeilleet omaa maatiaisuuttaan ja röyhkeyttään. Ei tarvinnutkaan, niin komea ilmestys puska oli jopa jalostettujen kaupunkilaisserkkujensa keskellä. Se ei riutunut sateesta, ei nääntynyt kuivuudesta, eikä antanut periksi rikkahuohoille.
— En vain raaskinut kitkeä sitä, puolusteli emäntä äänessään hienoista anteeksipyytelyä ja aitoa lempeyttä villikkoa kohtaan.
Pihan perältä alkoi valkorunkoisten koivujen ja metriä korkeiden koiranputkien luonnonpuisto. Sellainen sinivalkea postikorttimaisema. Sekin herätti kunnioitukseni. — Jotkut meistä vain osaavat. He ovat niitä, jotka tehdä mutkia ja saarekkeita. Heidän pihansa ei katkea rajaan, jonka toisella puolella on hoidettu ja toisella puolella hoitamaton tilus. He ovat niitä, jotka tekevät hämmästyttävän näppärästi viidakon valtiaan temput, ihailin.
Mutta kukahan tässä ketäkin hallitsee ja kuka ketäkin sumuttaa? Onko se puutarhuri, joka hallitsee viidakkoa? Vai se luonto, joka on antavinaan myöten, mutta hyökkää heti, kun tarhuri kääntää selkänsä? Tai sitten kyse on ihmisen ylimielisyydestä? Siis siitä, että ilmaiseksi tarjolla olevaa ei osaa arvostaa. Niitytkin ovat taitolaji.
En kiistä samettisen nurmilakeuden kauneutta ja levollisuutta. Mutta en voi olla nauttimatta kesän aikana revontulien lailla väriään vaihtavista ojanpenkoistakaan. Kaikkine rehottajineen ne vain soittelevat sielun syvimpiä kieliä.
Ihastelemani pihan tarhurit osasivat sittenkin hoitaa omaa palstaansa nöyrästi luonnon kanssa sopua rakentaen.
Jaa artikkeli: